Hän kärsi tuntiessaan itsensä niin kovaksi ja pahaksi, ettei voinut nähdä Margretin temppuja ilman vastenmielisyyttä ja tuomitsemishalua. Mutta vielä enemmän hän kärsi loputtomista hankauksista Erlendin ja tämän pojan välillä. Ja kaikista eniten hän kärsi siksi, että näki Erlendin rakastavan tuota poikaa sisimmässään rajattomasti — ja tulevan kiivaaksi ja julmaksi Ormia kohtaan siksi, ettei kuolemakseen tiennyt, mitä pojasta tekisi ja miten turvaisi tämän tulevaisuuden. Hän oli antanut äpärälapselleen talon ja tavaraa — mutta jostakin syystä oli aivan mahdotonta ajatella Ormia talonpoikana. Ja Erlend joutui aivan suunniltaan aina kun huomasi, miten heikko ja voimaton poika oli — hän kutsui poikaansa rääsyksi, rääkkäsi tätä liioilla karkaisukeinoilla, opetti hänelle tuntikaupalla raskaiden aseiden käyttöä, joita poika ei mitenkään jaksanut kantaa, pakotti tämän juomaan itsensä sairaaksi illalla, oli viedä tältä hengen uhkarohkeilla, kuluttavilla metsästysmatkoilla. Ja kaikesta tästä huolimatta näki Kristiina hänen mielessään asuvan pelon — Erlend oli mieletön surusta käsittäessään, että hänen kaunis ja säädykäs poikansa soveltui vain yhdelle ainoalle paikalle — josta hänen syntynsä hänet esti. Ja näin oli Kristiina saanut nähdä, miten lyhyeen Erlendin kärsivällisyys loppui silloin kun hän oli huolissaan jostakin tai sääli jotakuta, josta piti.

Hän näki Ormin myös ymmärtävän tämän. Ja hän näki nuorukaisen mielen olevan murtumaisillaan rakkaudesta ja ylpeydestä isän vuoksi — mihin tunteeseen toisaalta liittyi halveksuntaa, kun isä saattoi olla niin julma, että antoi poikansa maksaa kaikki ne huolet, jotka hän itse, eikä Orm, oli aiheuttanut ja jotka nyt kiusasivat häntä. Mutta Orm oli liittynyt nuoreen emintimäänsä — tämän luona hän oli rauhassa ja tunsi olonsa vapaammaksi. Ollessaan kahden Kristiinan kanssa saattoi hän laskea leikkiäkin ja nauraa — omalla hiljaisella tavallaan. Mutta siitä Erlend ei pitänyt — oli kuin hän olisi pelännyt noiden kahden liittoutuvan häntä vastaan.

Niin, ei Erlendin asema ollut helppo — eikä ihme, että hän menetti malttinsa, kun oli kysymys noista lapsista. Ja kuitenkin —

Kristiina vapisi tuskasta muistaessaan kaiken.

Heillä oli ollut talo täynnä vieraita menneellä viikolla. Margretin tullessa kotiin oli Erlend laitattanut kuntoon parven, joka oli salin etupäässä kamarin ja porstuan yläpuolella — siitä oli tuleva Margretin neitsytkammio, oli hän sanonut, ja Margret nukkui nyt siellä erään palvelusneidon kera, jonka isä oli määrännyt lapsen hoitajaksi ja avuksi; Frida nukkui myös siellä Bjørgulfin kanssa. Nyt kun talossa oli niin paljon jouluvieraita, oli Kristiina pannut nuoret miehet makaamaan tuohon parveen; palvelusneitojen ja kapalolapsen täytyi nukkua palvelusnaisten talossa. Mutta juuri siksi, että hän oli pelännyt Erlendin pahastuvan, jos hän lähettäisi Margretin palvelusväen joukkoon, oli hän laittanut tälle tilan salin penkille, missä rouvat ja lapset nukkuivat. Margret oli aina hyvin aamu-uninen; sinä aamuna oli Kristiina herätellyt häntä moneen kertaan, mutta tyttö oli aina käynyt nukkumaan uudelleen ja makasi vielä toisten noustua ylös. Kristiina tahtoi saada huoneen siistiksi, vieraiden tuli saada aamiaista, ja silloin hän kadotti malttinsa. Hän oli temmannut pielukset Margretin pään alta ja vetänyt pois peitteen. Mutta nähdessään lapsen makaavan edessään alastomana nahkaraidilla oli hän heittänyt hartioiltaan viitan hänen ylitseen. Se oli karkeasta värjäämättömästä sarasta tehty vaatekappale — hän käytti sitä vain kodassa ja aitoissa käydessään hommatessaan ruoka-asioita.

Erlend tuli samassa sisään. Hän nukkui eräässä parvessa parin muun miehen kera, sillä Gunna-rouva makasi Kristiinan vieressä aviosängyssä. Ja Erlend oli joutunut aivan raivoihinsa. Hän oli tarttunut Kristiinaa käsipuoleen niin että hänen sormiensa jäljet näkyivät vieläkin.

"Sopiiko sinusta minun tyttäreni nukkua oljilla ja saralla! Margret on minun lapseni, vaikkei olekaan sinun — sinä luulet hänelle kelpaavan sen, mikä ei kelpaa omille lapsillesi. Mutta koska olet häväissyt viatonta pikku tyttöäni vieraiden nähden, saat sovittaa virheesi samojen silmien edessä — pane takaisin se, minkä otit pois!"

Erlend oli ollut humalassa edellisenä iltana ja silloin hän oli aina äreä seuraavana aamuna. Nyt hän pelkäsi kai naisten rupeavan juoruamaan keskenään nähdessään Elinen lapset täällä. Ja hän oli arka ihmisten mielipiteestä. Mutta kuitenkin —

Kristiina oli koettanut puhua Sira Eiliville tästä. Mutta pappi ei voinut auttaa häntä asiassa. Gunnulf oli sanonut, että niistä synneistä, jotka hän oli tunnustanut ja sovittanut ennen kuin Eiliv Serkinpoika tuli hänen seurakuntapapikseen, ei hänen tarvinnut mainita tälle, ellei hän luullut sen olevan välttämätöntä siksi, että toinen voisi ymmärtää ja neuvoa häntä paremmin. Ja niin häneltä oli jäänyt paljon puhumatta, vaikka hän tunsikin siten näyttävänsä Sira Eilivin silmissä paremmalta ihmiseltä kuin mikä hän oli. Mutta hänestä tuntui hyvin hyvältä omistaa tuon hyvän ja puhdassydämisen miehen ystävyys. Erlend teki siitä pilaa — mutta Kristiinalla oli niin paljon lohtua Sira Eilivistä. Tämän kanssa hän saattoi puhua lapsistaan niin paljon kuin tahtoi; kaikki ne pienet uutiset, joilla hän ikävystytti Erlendin pois huoneesta, joutuivat papin kanssa asianmukaisen pohdinnan alaiseksi. Sira Eiliv ymmärsi hyvin lapsia ja näiden pikku vaivoja ja tauteja. Erlend nauroi Kristiinalle, kun tämä meni pirttiin laittamaan omin käsin herkkuja, jotka sitten lähetti papin taloon — Sira Eiliv piti näet hyvästä ruoasta ja juomasta — ja Kristiinaa huvittivat tällaiset puuhat, hän kun tahtoi koetella mitä oli oppinut äidiltään tai nähnyt luostarissa. Erlend oli tyytyväinen, kantoipa hänen eteensä mitä hyvänsä, kunhan hän vain aina sai lihaa silloin kun ei ollut paasto. Mutta Sira Eiliv tuli tupaan puhelemaan ja kiitteli emännän taitavuutta, kun Kristiina oli lähettänyt hänelle vartaallisen hienoon läskiin kierrettyjä metsäkanan poikia tai lautasellisen poronkieliä ranskanviinissä ja hunajassa. Ja hän neuvoi Kristiinaa kasvitarhan hoitamisessa ja hankki hänelle istukasoksia Tautrasta, jossa hänen veljensä oli munkkina, tai Olavinluostarista, jonka priori oli hänen hyvä ystävänsä. Ja sitten hän luki Kristiinalle ääneen ja tiesi kertoa paljon kaunista maailmalta.

Mutta kun Sira Eiliv oli niin hyvä ja hyvää uskova mies, oli Kristiinan usein vaikea puhua hänelle omassa sydämessään piilevästä pahuudesta. Kristiinan tunnustaessa, miten katkeralta hänestä oli tuntunut Erlendin menettely silloin Margretin kohtauksessa, oli Sira Eiliv muistuttanut, että hänen tuli olla anteeksiantavainen miehelleen. Mutta hän näytti arvelevan, että Erlendille lankesi sentään koko syy siksi että tämä oli puhunut niin pahasti vaimolleen — vierasten kuullen. Kristiina ajatteli myös niin. Sydämensä pohjassa tunsi kuitenkin hänkin syyllisyyttä, jota ei kyennyt selittämään, mutta joka tuotti hänelle syvää tuskaa.