* * * * *
Väsymykseen nääntymäisillään koetti Kristiina nojautua pylvääseen, jonka vieressä seisoi, mutta kivi hohti kylmää. Hän seisoi pimeässä kirkossa tuijottaen ylös kuorin valoihin. Hän ei voinut erottaa Gunnulfia. Mutta tämä istui siellä pappien keskellä kynttilöineen ja kirjoineen. — Ei, ei hän sittenkään taitaisi voida puhua tälle —
Hänestä tuntui tänä iltana siltä kuin ei hänelle voisi löytää apua mistään. Sira Eiliv oli moittinut häntä kotona siitä, että hän antoi arkisyntien painaa mieltään niin raskaasti — hän sanoi sitä ylpeyden kiusaukseksi, hänen tuli vain olla harras rukouksessa ja hyvissä töissä, niin ei hänelle jäisi aikaa miettiä liian paljon muita asioita. "Perkele on siksi viisas, että ymmärtää lopulta kuitenkin kadottavansa sinun sielusi eikä viitsi vaivata sinua niin paljon —"
Hän kuunteli vuorolaulua ja muisteli nunnien kirkkoa Oslossa. Siellä hän oli itse yhtynyt pienellä, mitättömällä äänellään ylistyslauluun — ja alhaalla kirkon sivulla seisoi Erlend viitta leukaan asti vedettynä — ja he miettivät vain sitä, miten voisivat salassa tavata toisensa.
Ja hän oli ajatellut tuota pakanallista ja polttavaa lempeä, että ei kai se nyt ollut niin kauhea synti. Eiväthän he muuta voineet — ja molemmathan he olivat naimattomat. Se oli ollut ensi sijassa maallisen lain rikkomus. Erlendhän tahtoi juuri sen kautta päästä irti kauheasta syntielämästä — ja hän, Kristiina, oli puolestaan ajatellut, että Erlend saisi helpommin voimaa vapautua vanhasta synnistään, kun hän oli antanut tämän käsiin kunniansa ja onnensa ja elämänsä.
Ollessaan viimeksi polvillaan tässä kirkossa oli hän tajunnut täydellisesti, että hän oli silloin vain koettanut narrata Jumalaa valheilla ja verukkeilla. Heidän hyvä onnensa, eikä suinkaan heidän siveytensä, oli ollut syynä siihen, että oli sellaisiakin käskyjä, joita he eivät olleet rikkoneet, syntejä, joita he eivät olleet tehneet. Jos hän olisi ollut toisen vaimo kohdatessaan Erlendin — ei hän olisi säälinyt Erlendin sielun autuutta ja kunniaa enemmän kuin eräs toinenkaan, jota hän oli tuominnut niin armottomasti. Ei ollut mitään, siltä hänestä nyt näytti, mihin hän ei olisi silloin voinut antaa viekoitella itsensä, harhaanjohdettuna ja epätoivoissaan. Hän oli tuntenut tahtonsa karaistuvan rakkaudessa teräväksi ja kovaksi kuin veitsi, joka on valmis katkomaan poikki kaikki siteet, sukulaisuuden, kristinuskon, kunnian. Hänessä oli ollut vain polttava halu saada nähdä Erlendiä, olla hänen lähellään, avata huulensa hänen tuliselle suulleen ja sylinsä sille silmittömän suloiselle tunteelle, jonka Erlend oli opettanut hänelle.
Ei. Ei perkele ollut sittenkään varma siitä, että kadottaisi hänen sielunsa. Mutta maatessaan tässä surun murtamana syntiensä tähden, sydämensä kovuuden tähden, epäpuhtaan elämänsä ja sielunsa sokeuden tähden — oli hän tuntenut pyhimyskuninkaan kietovan hänet suojaavan kaapunsa alle. Hän oli tuntenut tämän voimakkaan, lämpimän käden omassaan, kuningas oli osoittanut hänet sitä valoa kohti, joka on kaiken voiman ja pyhyyden alku. Pyhä Olavi oli kääntänyt hänen silmänsä ristiinnaulittuun Kristukseen — katso Kristiina, tuossa on Jumalan rakkaus! Ja hän oli alkanut tajuta Jumalan rakkautta ja pitkämielisyyttä. Mutta hän oli jälleen kääntynyt valosta ja sulkenut sydämensä siltä, eikä hänen mielessään nyt ollut muuta kuin tuskaa ja vihaa ja pelkoa.
Kehno, kehno hän oli. Hän oli jo ymmärtänyt itsekin, että sellainen nainen kuin hän tarvitsi kovia koettelemuksia ennen kuin parantuisi sydämensä kylmyydestä. Ja kuitenkin hän oli niin tuskainen, että luuli sydämensä pakahtuvan suruista, jotka oli laskettu hänen kannettavakseen. Ne olivat kaikenlaisia pieniä suruja, — mutta niitä oli niin monta — ja hän oli niin kärsimätön —
Hän näki poikapuolensa pitkän, sorean varren miesten puolella.
Hän ei voinut sille mitään. Hän rakasti Ormia kuin omaa lastaan, mutta hänen oli mahdoton pitää Margretista. Hän oli koettanut ja koettanut pakottaa itseään pitämään tästäkin lapsesta siitä päivästä lähtien talvella, jolloin Ulf Haldorinpoika oli tuonut hänet Husabyhyn. Hänestä itsestäänkin oli kauheata, että hän saattoi tuntea sellaista vastenmielisyyttä ja vihaa pientä yhdeksänvuotiasta tyttöä kohtaan! Ja hän tiesi sen kyllä jossain määrin johtuvan siitä, että lapsi oli pelottavasti äitinsä näköinen. Hän ei ymmärtänyt Erlendiä; tämä iloitsi vain siitä, että hänen pieni kultakiharainen, ruskeasilmäinen tyttärensä oli niin kaunis. Ei lapsi näyttänyt milloinkaan herättävän mustia muistoja isässä. Oli aivan kuin Erlend olisi kokonaan unohtanut lastensa äidin. Mutta se ei johtunut ainoastaan siitä, että Margret muistutti tuota naista. Margret ei kärsinyt opetettavan itselleen mitään, hän oli kopea ja paha palvelusväkeä kohtaan, valheellinen hän oli myös ja silmänpalvelija isälleen. Hän ei pitänyt isästään sillä tavoin kuin Orm piti — hän tahtoi aina saada itselleen jotakin painautuessaan Erlendin kylkeen hyväillen ja kähnäillen. Ja Erlend jakoi hänelle tuhlaten lahjoja ja täytti kaikki tytön oikut. Orm ei myöskään pitänyt sisarestaan, sen oli Kristiina huomannut.