— Jospa jo olisi kesä, sanoi hän äkkiä kohoten paikaltaan.
Molemmat toiset katsoivat häneen ihmetellen.
"Muistin vain, miten käki kukkuu aamuisin Husabyn lehdoissa. Kuulimme sen aina ensiksi harjun itäiseltä rinteeltä rakennusten takaa, ja sitten siihen vastasi toinen jostakin Byn metsästä päin — se kaikui niin kauniilta järven yli aamun hiljaisuudessa. Eikö sinusta ole kaunista Husabyssä, Kristiina?"
"Itäkäki, itkukäki", virkahti Orm Erlendinpoika hiljaa. "Minusta Husaby on maailman kaunein kartano."
Pappi laski hetkeksi kätensä veljenpojan kapeille olkapäille:
"Niin minäkin ajattelin, Orm. Se oli minunkin isänkotini. Nuorin poika ei ole läheisempi perintöön kuin sinä, Orm!"
"Kun isä eli minun äitini kanssa, olit sinä lähin perijä", sanoi nuorukainen yhtä hiljaa kuin äsken.
"Me emme voi sille mitään, minä ja lapseni, Orm", lausui Kristiina surullisesti.
"Kai sinä oletkin huomannut, etten minä kanna kaunaa teitä kohtaan", vastasi poika hiljaisesti.
"Se on niin laaja ja avoin paikka", sanoi Kristiina vähän ajan kuluttua. "Husabystä näkee niin kauas, ja taivas on niin — niin avara. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aivan kuin olisi katto ihan tunturien päällä. Laakso uinuu pyöreänä ja vihreänä ja raikkaana vuorien suojassa. Maailma on niin parhaiksi iso — ei liian laaja eikä liian ahdas." Hän huokasi ja liikautti syliin vaipuneita käsiään.