* * * * *
Jälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat paikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi vaimolleen:
"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta — siitä tulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun kanssasi."
Kristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.
Tuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua jalan. Hän sitoi hevoset puuhun.
"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla", virkkoi hän. "Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä." Hän tarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki katsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen joen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby vastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen ja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan tumma metsäinen selänne.
"Äiti", alkoi Erlend hiljaa kertoa, "kävi kanssamme täällä hyvin usein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti. Hän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti tuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon on tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon."
Erlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut mitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti jäätynyttä kanervaa:
"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta. Siitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä."
Hän ei saanut vastausta. — Aivan heidän allaan, heidän siinä seisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. — Erlend otti kiven ja nakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi piirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti vielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin — etsi yhä uusia ja uusia, viimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan. Silloin hän näki vaimonsa kasvot — tämä seisoi siinä silmät ylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.