"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana vihittäessä. — Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä, piru vieköön."
Kristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli hevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä pelotti.
"En ole unohtava eläessäni", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta, — "että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla olevasta pojastasi."
"Kristiina!" sanoi Erlend rukoilevasti.
"Rakkaani", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut häneen. "Kristiina!"
"Mitä tahdotte, herra?" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti, kääntämättä päätään.
Erlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä. Mutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.
"Nyt minä olin vähällä suuttua niin", hän sanoo, "että minä olin lähteä sinun luotasi."
"Silloin olisi saattanut tapahtua", vastaa Kristiina rauhallisesti, "että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut sinun perässäsi Husabyhyn."
"Voi sinun puheitasi!" virkahtaa mies avuttomasti.