Siihen vaikuttivat monen monituiset seikat. Ensinnäkin hänen rikkautensa. Suuri isänperintö — ja rikas seurakunta. Tämmöinen oli ura, jonka hän näki edessään. Paikka tuomiokapitulissa oli tiedossa. Jollei hän luopunut kaikesta mitä omisti — mennyt saarnaveljien luostariin, liittynyt munkkikuntaan ja taipunut sen sääntöihin. Sellaista elämää hän kaipasi — puolella sielulla.
Sitten, tultuaan kyllin vanhaksi ja karaistuksi taistelussa —. Norjan alamaisina asui vielä ihmisiä syvässä pakanuudessa ja eksyneinä harhaoppeihin, joita venäläiset levittivät kristinuskon nimellä. Lappalaisia ja muita puolivillejä kansoja, joita hän ajatteli aina. Jumalahan se oli herättänyt hänessä halun lähteä heidän keskuuteensa sanan ja valon tuojana.
— Mutta hän karkotti luotaan nämä ajatukset, syyttäen mielessään sitä, että hänen oli toteltava arkkipiispaa. Eiliv-herra esteli näet. Hän oli puhunut Gunnulfin kanssa, kuunnellut hänen tuumiaan ja koettanut osoittaa puhuvansa vanhan ystävänsä Nikulauksen, Husabyn herran, pojalle. "Te ette osaa pysyä kohtuudessa, te Skogheimin Gauten tyttärien jälkeläiset; olette kohtuuttomat joko hyvässä tai pahassa." Lappalaisten pelastus painoi raskaasti hänen mieltään — mutta nämä eivät tarvinneet oppi-isää, joka puhui ja kirjoitti latinaa yhtä hyvin kuin äidinkieltään ja joka tunsi yhtä tarkasti lain kuin aritmetiikan ja algorismuksen. Kai hän oli saanut oppinsa sitä käyttääkseen; "mutta on epätietoista, osaisitko sinä puhua noille yksinkertaisille pohjan poloisille kansoille", tuumi piispa.
Tuona suloisena keväänä ei hänen oppinsa ollut tuntunut hänestä arvokkaammalta kuin oppi, jonka jokainen pikku tyttö saa äidiltään harjaantuessaan kehräämiseen, oluenpanoon, leipomiseen ja lypsyyn — oppi, jonka jokainen lapsi tarvitsee hoitaakseen tehtävänsä maailmassa.
Hän oli valittanut arkkipiispalle rauhattomuutta ja ahdistusta, joka usein valtasi hänet hänen ajatellessaan rikkauttaan ja sitä, että hänestä oikeastaan oli mieluista olla rikas. Oman ruumiinsa hyväksi hän tarvitsi hyvin vähän; hän eli kuin köyhä munkki. Mutta hänestä oli hauska nähdä paljon väkeä pöydässään, hänestä oli hauska jaella köyhille lahjojaan. Ja hän rakasti hevosiaan ja kirjojaan.
Herra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut ylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan vapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään merkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä arkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää sortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he olivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet toinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa, jos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista vaadittiin — kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän tarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.
Koko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä pitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja hänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka ahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. — Kyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon asioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien raahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin nämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin he olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian paljon.
Ei häntä pelottanut se. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä rävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän Neitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei ollut.
Vaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa halussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle, joka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala rakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.
Mutta kotona elpyi taas kaikki vanha — muisto kaikesta, mikä oli kiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti pitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua hänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja myöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai paha — hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli aina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja sitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä yli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä — hän ei tuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli ainoa, joka piti hänestä, — mutta Erlend piti niin monesta —