Vähän ajan kuluttua hän nukkui, ja Orm meni toisen sängyn luo. Hän riisuutui ja kiipesi sänkyyn. Siinä oli aivinahursti alla ja aivinaiset päälliset pieluksissa. Poika oikaisihe mielihyvää tuntien sileälle, viileälle tilalle. Hänen sydämensä tykytti jännityksestä hänen miettiessään niitä uusia asioita, joista setä oli puhunut. Rukoukset, paastot, hartaudenharjoitukset joihin hän oli ottanut osaa siksi, että oli opetettu tekemään niin, kaikki muuttui äkkiä uudeksi — muuttui aseeksi ihanassa taistelussa, jota hän ikävöi. Ehkä hänestä tulisi munkki — taikka pappi — jos hän saisi erioikeuden, kun oli aviorikoksessa syntynyt.
* * * * *
Gunnulfin makuusija oli puinen penkki, jolla oli vähän olkia, yksi ainoa pikkuinen pielus ja näiden päällä nahkahursti. Pappi riisui yltään kauhtanan, paneutui tilalle alusvaatteisillaan ja veti ohuen sarkapeitteen ylitseen.
Vähäisen tulituikun, joka paloi rautajalassa, hän jätti palamaan.
Hän oli pelon ja rauhattomuuden järkyttämä äskeisten sanojensa johdosta.
Häntä kalvoi kaipaus menneeseen aikaan — eikä hän enää ikinä löytäisi sydämensä hääiloa, joka oli täyttänyt sen niin kokonaan tuona keväänä Roomassa. Hän oli käyskennellyt kolmen veljensä kanssa auringonpaisteessa, pitkin vihreitä, kukkivia ketoja. Häntä vapisutti ja pyörrytti, kun hän havaitsi, miten kaunis maailma oli — ja tiesi, ettei tuo kaikki ollut vielä mitään tulevan elämän rikkauksien rinnalla. Ja kuitenkin levitti tämä maailma heidän eteensä tuhansia pieniä, iloisia, sykähdyttäviä muistoja yljästä. Kedon liljat, taivaalla lentelevät linnut muistuttivat hänen sanoistaan; hän oli puhunut tuollaisista aaseista, joita he nyt näkivät, tuollaisista kivisistä kaivoista, joiden ohi he kulkivat. He söivät niiden munkkien ruokaa, joiden kirkkoja he katselivat, ja juodessaan veripunaista viiniä ja murtaessaan vehnäleivän kultaista kuorta ymmärsivät nuo neljä ohramaan pappia, miksi Kristus oli valinnut viinin ja vehnän — jotka olivat puhtaammat kaikkia muita Jumalan ihmiselle antamia ravintoaineita — ilmestysmuodokseen pyhässä messu-uhrissa.
Sinä keväänä hän ei ollut tuntenut rauhattomuutta eikä pelkoa. Niin vapaaksi hän oli tuntenut itsensä tämän maailman houkutuksista, että lämpöisen auringonpaisteen hyväillessä ihoa oli hänestä ollut helppo käsittää seikka, jota hän ennen oli miettinyt pelon vallassa: kuinka tämä hänen ruumiinsa saattaisi puhdistua tulessa kirkastetuksi ruumiiksi —. Mieli kepeänä ja vapaana maailman huolista hän ei ollut tarvinnut enemmän unta kuin minkä käki nukahtaa kevätöinä. Sydän lauloi hänen rinnassaan — hänen sielunsa oli autuas kuin morsian ylkänsä sylissä.
Hän oli ymmärtänyt, ettei tätä ollut kestävä. Maan päällä ei kukaan mies voinut kauan elää siten. Ja hän oli kätkenyt tuon valoisan kevään jokaisen hetken kuin pantin — armontäyden lupauksen, jonka tuli vahvistaa häntä silloin kun pilvet alkaisivat tummua hänen päänsä päällä ja tie johtaisi pimeiden rotkojen sisään, yli jymisevien jokien ja kylmien kinoksien.
* * * * *
Mutta vasta kun hän oli palannut Norjaan, oli rauhattomuus oikein saanut vallan hänen sielussaan.