"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina", sanoi Ulf katsoen Kristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.
Kristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta — hän näki miehen ilmeestä ja eleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet hyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:
"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin."
"Ainahan sitä —." Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat, jotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.
"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa", sanoi hän hetken kuluttua kehotellen.
Ulf katsoi nuoreen emäntäänsä — sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan, kätkyessä nukkuvaan lapseen.
"Ainako hän hikoaa noin päästään?" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen hiostunutta tukkaa. "Kristiina — kun sinä menit naimisiin Erlendin kanssa — niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi omaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse hoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?"
Kristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:
"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja suostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa. Tarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin Vigleikille?"
"Tarkoitan", vastasi Ulf. "Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä. Hänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan, Kristiina?"