Nyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä — kaikki puhuivat vainon ajoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan mielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden ainoan kerran — tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat kaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita ja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot. Erlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta Kristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.
Hän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä mahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?
Koska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän ollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä äkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että Erlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta hän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen — ei ollut milloinkaan vaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi johtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva — näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi kantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat kevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa —?
Hän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten Erlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli Erlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu morsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend tahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.
Hän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään, lörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä hän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai sellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään; hän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti hänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain muuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.
Hän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa, ja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana oli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli laskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli sisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista — siellä ei kuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa syrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan tuntunut pitävän sitä sopimattomana — se kuului olevan ritarien tapoja vieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva, herra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä, he puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen Elin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.
Huomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi, heidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina joutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla suuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli lapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen, että sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä ja veitikkamainen — Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi sitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt tämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.
Haftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois — hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin häpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella, etteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies saattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja. Naiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään kehumista.
"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta ollessanne neito?" hän kysyi. "Silloin minä en ymmärrä, Kristiina Lauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa."
Haftor oli katsonut häntä silmiin — ja varmaan ne ilmaisivat jotakin hänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin kanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen sanoessaan: