"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain — lauluissa."
Kristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille. Erlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin kevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut — mutta Kristiina ei voinut oikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin ollut koettanut lähennellä häntä — istui vain merensiniset silmät ihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.
* * * * *
Jos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella tapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki ihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä neuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend Nikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä toiset herrat eivät koskaan unohtaneet — varovaista oveluutta, jolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja nauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta riisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja sanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.
Sitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla. Ja tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo aavisti hämärästi — ja tunsi nöyryytystä sen johdosta — minkä tähden kaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend pelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta kannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka typerältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa peittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.
Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan — vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään, seikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran aiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei tarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.
Edellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja käynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut kuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu päässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan hän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä. Hän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten miesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut — kuten hän katseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin kanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.
Yhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi panna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan meren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja ritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen, joka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät olleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti — sen hän oli kuullut Gunnulfilta — mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen sääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja pakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan, ainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain kirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt vihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen sukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta nämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua valtionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän tahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä kuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä — ja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa sukulaistaan.
Kristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden. Erling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti ja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen suurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi jonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen kreivi Jaakon palveluksessa — Erlend oli ainakin kokeneempi kuin useimmat muut kartanoiden omistajat — voisi se koitua hyödyksi Erling Vidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle. Mutta niin ei ollut käynyt.
Kaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut pitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä pienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut tuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle, hyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja ottanut vangiksi — vain kourallisella miehiä — kahdeksantoista rosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän oli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille, ja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä. Pohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan; ulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan komennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset miehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen nuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut siihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.