Mutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen suurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin urotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta — kun siitä tuli puhe, silloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas huomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta kaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli liian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.

Kristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin, vaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan monien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin pitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin, sellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin — mutta vakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten helposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.

Erlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla oli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet pitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina. Vai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta asti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän itse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina tiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut Vaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun tämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei, sanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun — kyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä. Ellemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten isännyyden alle.

Niin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas puhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan pohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen voutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend muutti puhetapaa alkaen kujeilla — mutta Erling Vidkuninpoika ei etsinyt omaansa, ei suinkaan. — Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas ritari kuin kukaan — parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään maan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja kunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat ja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta alkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.

Ei, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta — nykyään, kun hän kuitenkin oli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa epäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta lähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta huolimatta — silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja kääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja häpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu — ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan Erlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät — hän oli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.

Mutta — Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua kehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin — hän kohautti keveästi olkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen niitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli annettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin —

Erlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän oli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun tämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina itse —?

Ei. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.

Ja hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille ei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän voi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli auttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn kartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen — huonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli Jumala suonut hänen synnyttää — joka vuosi Hän oli lahjoittanut Kristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman synnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä joka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli saanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää pikkulasta seudulta. Ja Gaute — Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän luotti varmasti.

Ja oli kai niin kuin Erlend sanoi — että hänen täytyi esiintyä komeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi kelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia ja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa uskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.