Oli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa paremmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen kietomana tuon toisen — ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina muisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina — surun runtelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli. Erlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.
* * * * *
Erlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut löytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla. Kristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa hirveän raskaasti — mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten aina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.
Erlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan kalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt isäänsä — kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään miehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta — tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.
Äkkiä parahti poika kovaan itkuun — isän rintasolki oli raapinut naarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja Kristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.
Vasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi Kristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta — niinkuin hän nyt vasta olisi muistanut sen.
Erlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka — tämä oli niin kurjan näköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän — hän veti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän — oli hyvä panna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.
Kristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti tuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle patjojen alle — siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves, majavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja tuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.
"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina", kehotti Erlend hellästi. Hän meni vaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän kertoi tärkeimmän uutisensa.
Haakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja karjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse lähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että rauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä, joka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä linnassa — sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien rajojen sisällä.