Erlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän säikähtyneeltä — mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei Kristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät, Erlend näki, miten väsynyt Kristiina oli — eikä puhunut enempää siitä asiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.
Itse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa itsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi istumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville ja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja kiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne — ei siellä istuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa. Vargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.
Siellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman sekalistoa — noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka täytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään rauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan kuin täältä on matkaa Møreen. Rauha — ehkä sekin kerran saataisiin säilymään siellä — mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä sen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä kurissa omat hurjimuksensa — kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi painua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja kylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet tappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla. Hän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena poikana. Ehei — ei siinä joutanut lojumaan kyljellään —!
Ingolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta Erling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä piti olla asiain hoidossa — muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan kuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi — hän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä ei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.
Ingolf oli pystyvä mies — kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli antava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain kaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista, onnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä seuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen —.
* * * * *
Kristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa liikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa tyynnyttäen — Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että poika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä — silloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut ilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo ohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.
Erlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla — se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi kelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä — oli tyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa vuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja siropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä ja leviltä.
Hänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt — yön pimeydessä, maatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun yksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa — nyt hän tunsi, miten hän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois kuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita — pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi lasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä —!
Erlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut lyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois Kristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa nyt niin heikko ja voimaton — sitä näkyi saattavan odottaa millä hetkellä tahansa — oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi Kristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei hän jaksanut elää yhdessäkään — ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen kaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.