Herra Jeesus, Vapahtajani — millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen havaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä — ja sittenkin, oikein syvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen aikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.
Hänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava Kristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä — sinä päivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että hän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.
Hän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja puhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli pelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut hänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän oli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se, mikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi oli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli ajatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten —. ettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa hänelle surua.
Kyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.
— Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen sielun kuin ruoste — sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa herttaisen ystävänsä luona — pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen hommistaan hän kaipasi.
Hän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan ja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.
Erlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni vaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi valittaen: "Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen."
Isä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa takapuoleen — ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä niin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä ollut sattunut hänen elämässään.
"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina." Kiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä, paljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva kakara sylissään. "Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon — mitä varten sinulla muuten on lapsenpiikasi — nukkukoot kakarat heidän kanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-"
"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa, joka minulla on jäljellä", valitti vaimo hiljaa.