Erlend ei tahtonut ymmärtää, mitä hän tarkoitti.
"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä rauhaa. Mene nyt nukkumaan, Kristiina", pyysi hän lempeämmin.
Hän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä vyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat pojan leikkiessä vyöllä.
"Ei kai siinä ole tikaria?" kysyi Kristiina levottomasti sängystään, ja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli lasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.
Tuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon — mahtoikohan Gautella edes olla älyä.
Ei, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut — eihän hän toki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen käsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.
Heidän kauniit poikansa. — Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan näistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa joka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla kaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan hän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän oli varmaan kauhea mies — sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt enää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän liepeissä.
Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan syliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi kertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! — Erlend oli ollut jo silloin niin kyllästynyt Elineen — väsynyt tämän itsepäisyyteen ja kiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline oli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus oli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan — kun tämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut hänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori tullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa tulevaa asemaa — sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.
Itku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm — ketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi tätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa, jolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää kuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja epätoivoonsa oli ollut se — tämä selvisi hänelle vähitellen —, ettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja ettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli mustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen kuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa kohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.
Sitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi ruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon tappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon ja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi Gregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.