Oi voi — hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli koko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut ajatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne jotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä vastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki — ja silloin tuntui kuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.
Haugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei ollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois, eikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli pelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. — Hän muisti mitä Munan oli kertonut — että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että rakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei ilmaiseksikaan.
Bjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei milloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen tappaessaan vaimonsa — Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan sydämeen.
Talvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan kuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista viikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät sinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa ruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.
Kaikki olivat ymmärtäneet asian kulun — mutta Munan Baardinpoika ja hänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. — Olihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka Bjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät olleet koskeneet hiiret eivätkä rotat — Haugenissa ei muuten sellaisia ollutkaan — ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.
Munan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta. Hän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle Kompostellaan heti sen jälkeen.
Erlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa oli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu, että tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä, jonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon ääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua laivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja kyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään. Airojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku kuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.
Silloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä oli ollut silloin yksi ainoa toive — että hän vielä kerran saisi nähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet ennen — sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti makasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina, jotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin koettaessa hymyillä hänelle.
Eihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä lailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli ajettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään pyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella äitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän nyt oli siellä missä oli rauha — hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa rauhasta liityttyään uudelleen Elineen.
Rauha —! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran elämässään — sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän laidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen sylissään — levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan hän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut löytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä hänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi rauhan hänen lähellään.