Ja nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi ulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen loputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia vaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen, näiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä, omien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.
Erlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas — mitä hän olikaan uneksinut — Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin puolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut tapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin kanssa — muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa ja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin naisista lähtevän äikeän villipedon hajun.
Ja tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia nähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta hieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi olla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan tuntien sydämensä takovan — ja odotti sarastuksen vapautusta.
Hän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän, sillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin viheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan. Kristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret — hennot, mutta niin pyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin solmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan sinertävä.
Ulkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin päivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin pihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme poikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni pienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää onkimatoa — hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia lieroja.
Pojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä isän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi hampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.
Kaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi lapsenhoitajia — nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta, toinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten käsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.
Vähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin mielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä portaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja rutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön kauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten kanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita, joka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut tätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan. Tietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten — joka jouluksi kristityn miehen reisi — se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät olleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen, joka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.
"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme", sanoi Naakkve ylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.
Erlend veti pojan korvasta polvelleen: