"Niin — ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan lappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte lönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran —"

Lapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo — Gaute ei ymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun näki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä — tämän ei toki pitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas, naurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen vyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.

* * * * *

Erlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut. Kristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli vähällä saada maksaa ne hengellään.

Erlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen kuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa — Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän miehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi, ettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä nuorimmalla.

Syksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä pohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja Erlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli poissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden vuoden aikana — johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä huolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli Vargøyssa.

Hän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää valitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt jokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja kestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä kertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen kadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena kasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä hänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.

Erlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko pohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä — tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön. Mutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä vaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa — hän antautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.

IV

Erlend Nikulauksenpoika viipyi kuninkaan puolustuspäällikkönä ja Vargøyn linnan komentajana lähes kaksi vuotta. Koko aikana hän ei joutunut kauemmaksi etelään kuin Bjarkøyhin, kerran kun hän ja herra Erling Vidkuninpoika olivat päättäneet kohdata toisensa siellä. Toisena Erlendin poissaolokesänä kuoli viimeinkin Herning Alfinpoika, ja Erlend joutui Orkdølafylken lääninherraksi hänen jälkeensä. Haftor Graut lähti pohjoiseen hänen paikalleen Vargøyn päälliköksi.