Erlend oli iloisella mielellä purjehtiessaan etelään syksyllä pari päivää jälkeen Maarian-messun. Nyt hän oli saanut sen sovituksen, jota oli kaivannut näinä vuosina — toimen, joka kerran oli ollut hänen isällään. Hän ei tosin ollut milloinkaan tavoitellut sitä. Mutta hänestä oli aina tuntunut siltä, että juuri sitä hän tarvitsi voidakseen astua paikalle, johon hän kuului sekä omissa että vertaistensa silmissä. Nyt ei enää haitannut, vaikka häntä olisi pidetty vähän erilaisena kuin muita käskyherroja — hänen erikoisasemassaan ei ollut enää mitään kieroa.
Ja hän ikävöi kotiin. Lapissa oli ollut rauhallisempaa kuin mitä hän oli luullut. Jo ensimmäinen talvi oli painostanut häntä — hän sai istua toimettomana linnassaan eikä ollut voinut aikaansaada mitään parannuksia. Linnoitus oli pantu hyvään kuntoon seitsemäntoista vuotta sitten, mutta oli nyt peräti rappiolla.
Sitten tuli kevät ja kesä ja monenlaista touhua — neuvotteluja pitkin vuonojen varsia norjalaisten ja puolinorjalaisten veronkantajien ja lakeuksilla asuvan kansan edusmiesten kanssa. Erlend purjehti laivoillaan pitkin rantoja ja hänellä oli hauskaa. Saarella paranneltiin rakennuksia ja lujitettiin varustuksia. Mutta toisena vuonna oli taas hiljaista.
Haftor pitäisi kyllä huolta siitä, että siellä jälleen syntyisi eloa. Erlend nauroi. He olivat purjehtineet yhdessä melkein Turjanmaahan asti, ja siellä oli Haftor löytänyt turjanlappalaisnaisen, jota hän kuljetti mukanaan. Erlend varotti häntä. Hänen tuli muistaa, että oli opetettava pakanoita ymmärtämään, että norjalaiset ovat heidän herrojaan — eikä siis tullut turhanpäiten ärsyttää ketään. Ei ollut myöskään sekaannuttava lappalaisten keskinäisiin riitoihin ja murhiin, vaan suotava heille tämä ilo. Sensijaan tuli olla kuin haukka venäläisten ja kolbjagien ja tiesi minkä nimellisten kimpussa. Ja jättää rauhaan näiden naiset — koska he olivat noitia kaikki tyynni ja koska perillä oli tarpeeksi tarjokkaita. Mutta saattoihan tuo Godøyn nuori herra koetella, kunnes oppisi ymmärtämään.
Haftor halusi pois tiloiltaan ja vaimonsa luota. Erlend halusi omiensa luo. Hän ikävöi aivan pakahtuakseen Kristiinaa ja Husabytä ja kotilaaksoa ja lapsiaan — kaikkea, mikä kuului Kristiinan piiriin.
Lyngsfjord-vuonossa hän kuuli kerrottavan aluksesta, joka oli matkalla Nidarosista pohjoiseen ja jolla matkusti saarnaveljien-munkkikunnan pappeja kylvämään oikeata uskoa rajaseuduilla asuvien pakanoiden ja harhaoppisten keskuuteen.
Erlend tunsi, että Gunnulfin täytyi olla näiden matkassa. Ja kolme päivää myöhemmin hän todellakin istui veljensä kanssa kahden kesken turvemajassa, joka kuului pieneen rannikolla olevaan norjalaiseen taloon, jossa he olivat tavanneet toisensa.
* * * * *
Erlend oli kumman liikuttunut. Hän oli ollut messussa miehistöineen — ainoan kerran koko pohjanretkellään Bjarkøyssa-käyntinsä jälkeen. Vargøyn kirkko oli papiton, linnaan oli jäänyt muuan teini ja tämä oli koettanut pitää heille lukua pyhistä, mutta muuten oli norjalaisten sielunhoito ollut vähän hataralla kannalla tuolla pohjan perillä. He saivat tyytyä siihen, että olivat ikään kuin eräänlaisella ristiretkellä, joten heidän syntejään ei kenties luettu niin suuriksi.
Hän istui ja puhui Gunnulfille tästä, ja veli kuunteli häntä omituinen kaukainen hymy kapeilla huulillaan. Näytti aina siltä kuin hän olisi vetänyt alahuultaan sisäänpäin, kuten moni ihminen tekee ajatellessaan tiukasti jotakin asiaa ja ollessaan juuri saamaisillaan sen selväksi itselleen, mutta pääsemättä kokonaan perille.