Silloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:
"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!"
"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi — vaikka olisit ollut kuinka vihainen", sanoi Erlend.
"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua", sanoi Kristiina hyvin hiljaa katsoen alas.
Erlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja onnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:
"En minä luullut, Kristiina — siihen aikaan kun kosin sinua, kun kiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja tekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut — että voisit olla tuollainen noita!"
Silloin toinenkin nauroi:
"Etpä tainnut luulla — muuten olisit heittänyt koko homman aikaa sitten — mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi."
Erlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.
"Herra varjele, Kristiina — olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa parastani, mitä —?"