Hän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin. Punastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä hymynsä ja silmänsä Erlendiltä.
Erlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea perästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet harjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend, ja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin nauratti.
"Ja nyt", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle, "nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!"
II
Jouluiltana oli rankkasade ja myrsky. Oli mahdoton ajaa reellä, ja niin täytyi Kristiinan jäädä kotiin, kun Erlend ja väki ajoi yömessuun Birgsin kirkkoon.
Hän seisoi tuvan ovella ja katsoi heidän jälkeensä. Soihdut, joilla he valaisivat teitä, loimottivat punaisina mustuneiden seinien välissä ja välkkyivät pihamaan märässä iljanteessa. Tuuli yltyi, ja liekit taipuivat sivulle. Kristiina seisoi siinä niin kauan kuin hän erotti heidän kulkunsa yössä.
Sisällä paloi kynttilöitä pöydällä. Pitkin pöytää oli iltaruoan jätteitä — puurontähteitä vadissa; puoleksipurtuja leivänkappaleita ja kalanluita uiskenteli olutkulhossa. Ne palvelusneidot, joiden tuli jäädä kotiin, olivat jo paneutuneet lattiaoljille. Kristiina oli yksin talossa heidän ja erään vanhan ukon kera, jonka nimi oli Aan. Hän oli palvellut Husabyssä Erlendin isoisän ajoista asti; nyt hän eli pienessä mökissä meren rannalla, mutta kävi usein kartanossa päivin, koetti toimittaa yhtä ja toista ja uskoi tekevänsä kovasti työtä. Aan oli nukkunut illallispöytään, ja Erlend ja Ulf olivat nauraen kantaneet hänet pois soppeen ja levittäneet peitteen hänen päälleen. Jørundgaardissa oli lattialle levitetty paksulti kaisloja, sillä koko talonväen tuli nukkua yhdessä tuvan lattialla juhlapyhät. Ennen kirkkoon menoa oli heidän tapana korjata pois paastoruoan loput, ja äiti ja palveluspiiat kattoivat pöydän niin kauniiksi kuin voivat pannen esiin voita ja juustoja, suuria kekoja ohutta valkeata leipää, kiiltävää silavaa ja paksuja suolaisen ja savustetun lihan kappaleita. Hopeakannut ja simasarvet välkkyivät. Ja isä oli itse tuonut oluttynnyrin penkille.
Kristiina käänsi tuolinsa lieteen päin — hän ei iljennyt nähdä tuota pahannäköistä pöytää. Yksi tytöistä kuorsasi niin että ihan pyrki harmittamaan.
Sekin oli seikka, josta hän ei Erlendissä pitänyt, että tämä kotona ollessaan söi aina niin rumasti ja siivottomasti, kaivoi vadeista makupaloja ja viitsi tuskin pestä kätensä ennen pöytään asettumista ja sitten hän antoi koirien hyppiä syliinsä ja saada osansa ruoasta toisten syödessä. Näin ollen oli aivan luonnollista, ettei palvelijoilla ollut tietoa pöytätavoista. — Kotona Kristiinaa oli opetettu syömään kauniisti — ja hitaasti. Sillä ei sopinut, että isäntäväki odotti palvelijoiden syödessä edelleen, sanoi äiti — ja niiden, jotka raatoivat ja ahersivat, täytyi saada syödä kyllikseen.
"Gunna", kutsui Kristiina hiljaa isoa keltaista narttua, joka nukkui ison pentuparven keskessä vasten liedenvieruskiveä. Se oli niin äreä luonnoltaan, siksi oli Erlend antanut sille Raasvoldin vanhan emännän nimen.