"Voi piski parka", kuiskasi Kristiina silitellen eläintä, joka tuli hänen luokseen ja laski päänsä hänen polvelleen. Sen selkä oli terävä kuin viikate ja nisät laahasivat melkein maata. Pennut söivät ihan emänsä hengiltä. "Voi, piski parka, niin!"
Kristiina antoi päänsä vaipua taapäin vasten tuolin selkää ja katsoi nokisiin kattohirsiin. Häntä väsytti —.
Helppoa aikaa eivät nämä Husabyssä vietetyt kuukaudet suinkaan olleet. Hän oli puhellut vähän Erlendin kanssa sinä iltana, jolloin he olivat käyneet Medalbyssä. Silloin hän oli huomannut Erlendin luulleen, että hän oli ollut vihainen siitä syystä, että Erlend oli toimittanut hänet tähän tilaan.
"Kyllä muistan", oli Erlend sanonut hyvin hiljaa. "Sinä tarkoitat tuota kevätpäivää, jolloin kävelimme metsässä kirkon pohjoispuolella. Kyllä muistan, sinä pyysit minua heittämään sinut rauhaan —."
Kristiina oli tullut iloiseksi hänen sanoessaan näin. Muuten häntä usein ihmetytti, miten monta seikkaa Erlend näytti unohtaneen. Mutta sitten Erlend sanoi:
"Enkä minä kuitenkaan olisi uskonut, Kristiina, että sinä olisit voinut kantaa salaista kaunaa minua kohtaan ja samalla näyttää niin ystävälliseltä ja iloiselta. Sillä onhan sinun täytynyt tietää tämä kauan. Luulin, että sinä olit kirkas ja kuultava kuin päivänpaiste."
"Oi Erlend", oli Kristiina vastannut surullisesti. "Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, että minä olen kulkenut salaisia polkuja ja ollut viekas niitä kohtaan, jotka uskoivat minusta pelkkää hyvää." Hän oli toivonut niin hartaasti, että Erlend ymmärtäisi. "— En tiedä, muistatko sinä, ystäväni, että sinä kohtelit minua tavalla, jota kukaan ei voisi kutsua kauniiksi. Mutta kautta Jumalan ja Neitsyt Maarian, minä en kantanut sinulle kaunaa, vaan rakastin sinua yhtä paljon —"
Erlendin kasvot muuttuivat herkiksi:
"Niin minä luulin", sanoi hän hiljaa. "Mutta tiedäthän sinä senkin, että minä nyt olen koettanut hyvittää sen, mitä olen ennen rikkonut. Lohduttelin itseäni sillä, että lopulta kävisi kuitenkin niin, että minä voisin palkita sinun uskollisuutesi ja kärsivällisyytesi."
Silloin oli Kristiina kysynyt: