Tulipa sitten päivä, jolloin Simon ja tämän vaimo istuivat kahden tuvassa. Eräs palvelusneidoista oli juuri pistäytynyt asialla sisässä. Halfrid seurasi häntä katseellaan.
"Olen ajatellut", hän sanoi — "pelkään, että Jorunn saa lapsen tänä kesänä —"
Simon istui kaaripyssy kädessä korjaten sen salpaa. Hän vaihtoi ponsirautaa, tarkkasi joustinta ja vastasi katsettaan nostamatta:
"Niin saa. Ja se on minun."
Vaimo ei virkkanut mitään. Kun Simon viimein katsoi häneen, istui Halfrid neuloen yhtä syvästi työhönsä vaipuneena kuin Simon oli ollut omaansa.
Simon pahoitteli koko sydämestään. Pahoitteli sitä, että oli loukannut vaimoaan, ja sitä, että oli ryhtynyt asioihin tytön kanssa; ja lopuksi hän oli suutuksissaan siitä, että oli ottanut niskoilleen isyyden. Hän ei ollut siitä edes varma — Jorunn oli kevytkenkäinen. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan pitänyt tästä; tyttö oli ruma, mutta nokkela suustaan ja hauska puhekumppani; hän se myös oli ollut isäntää vastassa, kun tämä tuli myöhään kotiin talvella. Hän oli vastannut noin äkkipikaa siksi, että oli odottanut vaimon alkavan valittaa ja moittia. Se oli tyhmä ajatus, olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Halfrid oli pitävä itsensä liian hyvänä sellaiseen. Mutta tehty kuin tehty — ei hän tahtonut luopuakaan sanastaan. Ja niin hän sai tyytyä siihen, että kävi palvelijansa lapsen isästä, olipa lapsi hänen tahi ei.
Halfrid ei puhunut asiasta ennen kuin noin vuoden kuluttua; silloin hän kysyi eräänä päivänä, tiesikö Simon, että Jorunn aiottiin naittaa Borgiin. Simon tiesi sen kyllä, koska hän oli itse antanut tälle myötäjäiset. Minne lapsi joutuisi, kysyi vaimo. Äitinsä vanhempien luo, missä se nytkin on, vastasi Simon. Silloin sanoi Halfrid:
"Minusta olisi sopivampaa, että tytär kasvaisi isänsä talossa."
"Sinun talossasi, tarkoitat kai?" kysyi Simon.
Rouvan kasvot värähtivät vähän: