Simon Darre oli pitänyt aivan asianmukaisena, että hänen isänsä teki Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa sopimuksen tämän tyttären naittamisesta hänelle. Heidän suvussaan se oli aina ollut vanhempien asia. Hän oli tullut hyvilleen nähdessään morsiamen niin kauniiksi ja viehättäväksi. Hän ei koskaan ollut ajatellut toisin kuin että hän oli rupeava hyväksi ystäväksi sen vaimon kanssa, jonka isä hänelle valitsi. Kristiina ja hän sopivat toisilleen ikään ja varallisuuteen sekä syntyperään katsoen — jos Lauritsa oli hiukan korkeampaa sukua, oli hänen isänsä toiselta puolen lyöty ritari, ja isä oli ollut Haakon-kuninkaan lähimpiä miehiä, kun taas Lauritsa eleli hiljaa tiloillansa. Eikä hän ollut milloinkaan huomannut muuta kuin että naineet parit tulivat hyvin toimeen keskenään ollessaan tasavertaiset.
Sitten oli tullut Finsbrekkenin ilta — jolloin ihmiset tahtoivat tuhota tuon viattoman lapsen. Siitä hetkestä asti hän oli tosin tiennyt pitävänsä enemmän morsiamestaan kuin mikä oli välttämätöntä. Hän ei paljon ajatellut asiaa — hän vain iloitsi; hän näki neidon olevan aran ja kainon, mutta hän ei jäänyt miettimään sitäkään. Sitten tuli Oslon aika, jolloin hänen täytyi ajatella asioita — ja sitten ilta Flugan parvessa.
Hän oli joutunut keskelle tapauksia, jollaisia hän ei uskonut sattuvan maailmassa enää nykyisinä aikoina — kunniallisten ihmisten ja hyvän suvun jälkeläisten kesken. Sokaistuna ja päästään pyörällä hän oli ihmetellyt rikkoontunutta kihlaustaan — mutta oli ollut kylmä ja tyyni käytökseltään ja tasainen puhuessaan asiasta isälleen ja Kristiinan isälle.
Näin hän oli joutunut ulkopuolelle sukunsa tapojen ja sitten hän oli tehnyt sellaista, mikä myös oli kuulumatonta heidän suvussaan: edes neuvottelematta isänsä kanssa hän kosi Mandvikin nuorta rikasta leskeä. Hänen silmiään häikäisi se, että hän huomasi Halfrid-rouvan pitävän hänestä — tämä oli paljon rikkaampi ja ylhäissukuisempi kuin Kristiina, paroni Tore Haakoninpojan, Tunsbergin herran pojantytär ja ritari Finn Aslakinpojan leski — hän oli kaunis ja hänellä oli niin hieno ja aatelinen käytös, että Simonista oli tuntunut siltä kuin hänen oman piirinsä naiset olisivat olleet kaikki vain talonpoikaisakkoja. Perhana, kyllä hän näyttäisi kaikille, että hän saattoi saada peräti hienon vaimon; Halfridilla oli vielä enemmän rikkautta ja kaikkea hyvää kuin tuolla trøndiläisherralla, jonka häväistäväksi Kristiina oli antautunut. Ja leski-ihminen, se oli suoraa ja selkeätä, silloin tiesi mikä tämä oli — piru heidän neitsyyteensä enää uskokoon —!
Hän oli saanut oppia, ettei maailmassa ollut niin mutkatonta elää kuin hän oli uskonut kotona Dyfrinissä ollessaan. Siellä määräsi isä kaikessa, ja hänen mielipiteensä olivat ainoat oikeat. Olihan Simon tosin ollut henkivartiossa ja hovipoikanakin jonkin aikaa ja saanut vähän oppia isänsä kotipapilta — joten hänestä kyllä toisinaan saattoi tuntua isän ajatustapa vähän vanhentuneelta. Hän vastustikin isäänsä milloin sattui — mutta se oli kaikki puolileikkiä ja leikiksi käsitetty — terävä pää tuolla Simonilla, nauroivat isä ja äiti ja hänen sisaruksensa, jotka eivät koskaan vastustaneet Andres-herraa. Mutta kaikki jäi siihen, mitä isä sanoi. Simon piti sitä itsekin luonnollisena.
Niinä vuosina, jolloin hän oli naimisissa Halfrid Erlingintyttären kanssa ja asui Mandvikissa, hän oppi ymmärtämään päivä päivältä yhä paremmin, että elämä saattoi olla monin verroin mutkallisempaa kuin mitä herra Andres Gudmundinpoika milloinkaan oli kuvitellut.
Ettei hän voisi oppia viihtymään vaimon kanssa, joka oli hänen osalleen tullut, — sitä hän ei olisi uskonut ikinä. Syvällä hänen sisimmässään kyti kiusallinen ihmetys, kun hän katseli vaimoaan tämän liikkuessa talossaan niin kauniina lempeine silmineen ja herttaisine suineen, joka oli hyvin sievä suljettuna ollessaan — eikä hän ollut nähnyt kenenkään naisen kantavan vaatteitaan ja koru jaan niin luontevan sirosti. Mutta yön pimeydessä kalvoi kyllästys hänestä kaiken mehun ja nuoruuden — Halfrid oli kivulias, hänen henkensä haisi, hänen hyväilynsä olivat miehelle vastenmieliset. Ja hän oli niin hyvä, että Simon tunsi epätoivoista häpeää haluttomuutensa johdosta; mutta hän ei vain voinut mieltyä vaimoonsa.
Eivätkä he olleet montakaan aikaa naimisissa ennen kuin Simon huomasi, ettei Halfrid tulisi milloinkaan synnyttämään hänelle elävää, täysikuista lasta. Hän näki vaimonsa surevan sitä vielä paljon enemmän kuin hän itse — hän tunsi kuin puukoniskun rinnassaan ajatellessaan vaimonsa kokemuksia siinä suhteessa. Hänen korviinsa oli kuulunut yhtä ja toista — hänen vaimonsa oli tullut sellaiseksi siksi, että herra Finn oli potkinut ja lyönyt häntä, niin että hän monta kertaa oli synnyttänyt keskoset. Hänen miehensä oli ollut järjettömän mustasukkainen nuoresta, kauniista vaimostaan. Halfridin suku olisi suonut hänen muuttavan miehensä luota, mutta Halfrid sanoi, että kristityn vaimon velvollisuus oli pysyä aviomiehensä luona, olipa tämä millainen hyvänsä.
Mutta kun he nyt eivät saaneet lapsia, täytyi Simonin joka päivä tuntea elävänsä vaimonsa maalla, hoitavansa vaimonsa rikkauksia. Hän koetti olla ymmärtäväinen ja huolellinen hoidossaan. Mutta noina vuosina kasvoi hänen mielessään kaipaus Formoon, isoäitinsä perintökartanoon, joka oli aina ollut aiottu hänelle isän kuoleman jälkeen. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi pohjoisessa Gudbrandinlaaksossa melkein enemmän maita kuin Rooman valtakunta.
Kansa kutsui hänen vaimoaan Halfrid rouvaksi ensimmäisen miehen, ritarin ajoilta. Ja silloin hän tunsi itsensä yhä selvemmin ikään kuin vain Mandvikin voudiksi.