Kristiinalla olisi ollut niin paljon vakavaa puhumista miehensä kanssa tämän tullessa kotiin. Oli senkin tuhannet lapsia koskevat seikat, oli huolia Margretista, oli uusia tuumia tilojen parantamiseksi. Mutta puheet jäivät puhumatta juhlimisen humussa.
He kulkivat pidoista pitoihin, ja Kristiina seurasi arvoon noussutta miestään tämän kaikilla retkillä. Erlend piti Husabyssä entistä enemmän miehiä; lähettejä ja kirjeenkantajia kulki edestakaisin hänen ja hänen lääninvoutiensa ja asiamiestensä välillä. Erlend oli aina vallaton ja iloinen — eikö hän muka kelvannut valtakunnan lääninherran virkaan — hän, joka oli puskenut kallonsa melkein jokaista maallisen ja hengellisen lain pykälää vastaan. Sellainen oli mennyt päähän eikä lähtenyt sieltä hevillä. Ei häneltä puuttunut hyvää ja sukkelaa käsityskykyäkään, ja hän oli saanut oppia kasvuaikanaan. Nyt se pääsi esille. Hän tottui lukemaan, itse kirjeet ja oli saanut kirjurikseen islantilaisen. Ennen oli Erlend pannut sinettinsä kaiken alle, mitä toiset lukivat hänelle, miltei vilkaisematta kirjoitukseen — sen oli Kristiina saanut kokea näinä kahtena vuonna, jolloin hän oli tutustunut kaikkeen, mitä Erlendin kirjesäiliössä oli.
Ja Kristiinan valtasi kevytmielisyys, jollaista hänessä ei ollut ikinä ollut. Hän muuttui itsekin sukkelasanaisemmaksi ja vilkkaammaksi liikkuessaan ihmisten ilmoilla — sillä hän tunsi nyt olevansa peräti kaunis ja täysin terve ja reipas ensi kertaa naimisiin menonsa jälkeen. Ja illalla, kun hän nukkui Erlendin kanssa vieraassa sängyssä jonkun suurkartanon parvella tai talonpojan tuvassa, nauroivat ja kuiskivat he keskenään ja tekivät pilaa ihmisistä, joita olivat tavanneet, ja asioista, joita olivat kuulleet. Erlend oli entistä repäisevämpi puheiltaan, ja ihmiset näkyivät pitävän hänestä enemmän kuin koskaan.
Kristiina näki sen heidän omista lapsistaan — nämä olivat hulluina ihastuksesta, kun isä jonkin hetken mellasti heidän kanssaan. Naakkve ja Bjørgulf eivät välittäneet nykyään mistään muusta kuin kaaripyssyistä, keihäistä ja kirveistä. Ja jos isä silloin seisahtui heidän luokseen pihan yli kulkiessaan, jäi katsomaan ja opettamaan "ei niin, poikaseni — näin sitä on pidettävä" — muuttaen pikku nyrkin asentoa ja järjestäen sormet oikeaan, ei riemulla ollut rajaa.
Molemmat vanhimmat pojat olivat erottamattomat. Bjørgulf oli suurin ja vantterin lapsista, yhtä pitkä kuin Naakkve, joka oli kolme neljännesvuotta vanhempi, mutta lihavampi Naakkvea. Hänellä oli pikimusta kihara tukka, hänen pienet kasvonsa olivat leveät, mutta kauniit, silmät mustansiniset. Eräänä päivänä kysyi Erlend huolestuneena äidiltä, tiesikö tämä, ettei Bjørgulf nähnyt hyvin toisella silmällä — hän katsoi vähän kieroonkin. Kristiina sanoi, ettei hän luullut sen mitään merkitsevän, kai se häviäisi aikaa myöten. Asian laita oli sellainen, että hän oli aina hellitellyt vähimmin tuota lasta — Bjørgulf oli syntynyt silloin, kun äiti oli loppuun kulunut Naakkven hoitamisesta, ja Gaute oli seurannut niin pian perästä. Hän oli väkevin lapsista ja myös viisain, mutta vähäpuheinen. Erlend piti eniten tästä pojastaan.
Vaikka Erlend ei tehnyt siitä selvää itsellensä, tunsi hän hiukan nurjuutta Naakkvea kohtaan siitä syystä, että tämä oli syntynyt sopimattomaan aikaan ja että hänelle oli täytynyt antaa Erlendin isän nimi. Ja Gaute ei taas ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Pojalla oli iso pää, kuten luonnollista oli, koska kahtena ensimmäisenä vuonna ei mikään muu näyttänyt kasvavan kuin pää — nyt varttuivat jo toisetkin jäsenet. Ymmärrys Gautella oli hyvä, mutta hän puhui hyvin hitaasti, sillä jos hän puhui nopeasti, rupesi hän sopertamaan taikka änkyttämään, ja silloin Margret ivaili häntä. Kristiina helli kovin tätä poikaa — Erlend ymmärsi, että vanhin oli tavallaan hänen lempilapsensa — mutta Gaute oli ollut niin heikko ja hän muistutti hiukan Kristiinan isää pellavankeltaisine hiuksineen ja tummine harmaine silmineen — ja hän riippui aina äitinsä helmoissa. Gaute oli vähän yksinäinen kahden aina yhtä köyttä vetävän vanhemman veljen parissa ja kaksosten välissä, jotka olivat vielä niin pienet, että seurasivat hoitajiaan.
Kristiina ei nyt joutunut puuhaamaan niin paljon lastensa parissa, vaan hänen täytyi tehdä kuten toiset rouvat tekivät — jättää ne palvelusneitojen paimennettaviksi — molemmat vanhemmat pojat juoksivatkin jo mieluummin miesten perässä kartanolla. Hän ei enää riippunut lapsissaan entisen tuskaisen hellyyden sitomana — vaan leikki ja nauroi heidän kanssaan milloin hänellä oli aikaa kerätä heidät ympärilleen.
Vuoden vaihteessa tuli Husabyhyn Lauritsa Bjørgulfinpojan sinetillä varustettu kirje. Se oli kirjoitettu hänen omalla käsialallaan ja saapui Orkedalin papin mukana, joka oli ollut etelässä; se oli kahden kuukauden vanha. Suurin uutinen, jonka se sisälsi, oli, että hän oli kihlannut Ramborgin Simon Andreksenpojalle Formoon. Häiden tuli olla ristinmessun aikoihin keväällä.
Kristiina ihmetteli mahdottomasti. Mutta Erlend sanoi usein ajatelleensa, että niin saattoi käydä — hän oli ajatellut tätä siitä asti kun Simon Darre oli jäänyt leskeksi ja asettunut isänsä Andres Darren kuoltua perimäänsä kartanoon Siliin.