Ei, piru vieköön! Hän ei ollut mikään rotanpoika, joka antautui vangiksi sängynolkiin. Toista oli vietellä — toista joutua vietellyksi. Mutta täytyi sille nauraakin — siinä hän seisoi kuin Joosef heprealainen, joka karkasi kauniin naisen pauloista. Saattaa sitä tapahtua jos jotakin sekä maalla että merellä.

Ei, hyvä Sunniva-rouva! Hän muisti erään — erään, jonka tunsi. Tämä oli tullut häntä tapaamaan kulkijoiden majapaikkaan — tullut yhtä siveänä ja arvokkaana kuin kuninkaantytär, joka käy messuun. Lehdoissa ja ladoissa oli tämä ollut hänen omansa; Jumala armahda, hän oli unohtanut tämän syntyperän ja kunnian; toinen oli unohtanut ne hänen tähtensä, mutta hän ei ollut osannut luopua niistä. Hänen sukunsa ilmeni hänessä silloinkin, kun hän ei ajatellut sitä.

Herra siunatkoon sinua, Kristiinani — minä en ole rikkova sanaani, jonka annoin sinulle salassa ja kirkon oven edessä. Muuten minusta ei ole mihinkään.

Ja sitten hän sai Sunniva-rouvan lasketuksi maihin Yrjarin luona, missä tällä oli sukulaisia. Paras asiassa oli, ettei rouva näyttänyt erittäin vihaiseltakaan heidän erotessaan. Eikä hänen ollut tarvinnut kulkea kallellapäin ja murjottaa kuin munkki — he olivat veikeilleet kannella. Jäähyväisiksi hän antoi Sunnivalle muutamia kalliita nahkoja turkiksi, ja toinen lupasi, että Erlend oli vielä näkevä hänet siinä turkissa. Kaipa he joskus kohtaisivat. Raukka — hänen miehensä ei ollut enää nuori ja sairasteli yhtäpäätä.

Mutta Erlend oli onnellinen voidessaan tulla kotiin vaimonsa luokse kantamatta tunnollaan mitään, jota hänen olisi tarvinnut salata; hän oli ylpeä osoittamastaan lujuudesta. Ja hän oli aivan järjiltään ikävästä — Kristiina oli kuitenkin hänen herttaisin ja viehkein liljansa ja ruusunsa — ja aivan hänen omansa!

* * * * *

Kristiina oli vastassa niemellä Erlendin laskiessa Birgsin rantaan. Kalastajat olivat vieneet sanan Viggiin, että Margygren oli nähty ulapalla Yrjarin luona. Kristiina oli ottanut mukaansa molemmat vanhemmat pojat ja Margretin, ja kotona Husabyssä valmistettiin pitoja ystäville ja sukulaisille Erlendin kotiintulon juhlimiseksi.

Kristiinasta oli tullut niin kaunis, että aivan henkeä salpasi, kun katsoi häneen. Mutta muuttunut hän kyllä oli. Tyttömäisyys, jota hän ei ollut kadottanut yhdenkään lapsivuoteen jälkeen — lapsekas hentous ja nunnamainen hauraus — oli nyt poissa. Hän oli nuori, kukoistava vaimo ja äiti. Hänen poskensa hohtivat pyöreinä ja raikkaan punaisina valkoisen hunnun kehyksestä, ja povi kohosi korkeana ja kiinteänä ketjujen ja solkien peitosta. Lanteiden kaarros oli leveämpi ja pehmeämpi kuin ennen, ja avainvyö kullattuine saksi- ja veitsituppineen notkui hauskasti uumilla. Totta se oli, kaunistunut hän oli — ei hän enää ollutkaan sen näköinen, että hänet olisi saattanut puhaltaa ilmaan. Suuret, kapeat kädetkin olivat käyneet entistä täyteläisemmiksi ja valkoisemmiksi.

He nukkuivat yönsä Viggissä, apotin talossa. Ja se Kristiina, joka seuraavana päivänä ratsasti Erlendin rinnalla Husabyn pitoja kohti, oli nuori, kukkea ja iloinen, hempeä ja onnesta heikko.

* * * * *