Mutta nyt hän olikin huomannut — tahtoneensa voittaa tämän luottamuksen itselleen, sen sijaan että olisi ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan Jumalaan. Erlend oli tänään lausunut sen ilmi. Et ole minun veljeni enempää kuin kaikkien muiden veli. Tämä oli kiertotie, jota hänen täytyi kulkea ennen kuin hänen veljenrakkautensa saattoi hyödyttää ketään.

Kahta viikkoa myöhemmin hän oli jakanut tavaransa sukulaistensa ja kirkon kesken ja pukenut ylleen saarnaveljien vaipan. Ja keväällä, kun kaikkien mielet olivat juuriaan myöten järkyttyneet sen hirveän onnettomuuden johdosta, joka oli kohdannut maata — sen, että salama oli sytyttänyt Nidarosin Kristuksenkirkon polttaen puolittain poroksi Pyhän Olavin kirkon — oli Gunnulf saanut arkkipiispan kannatuksen vanhalle tuumalleen. Yhdessä veli Olav Joninpojan kanssa, joka oli vihitty pappi kuten hänkin, ynnä kolmen nuoremman munkin, joista yksi oli Nidarosista ja kaksi saarnaveljien luostarista Bergenistä, hän suoriutui lähtemään pohjoiseen jakaakseen sanan valoa tietämättömille pakanoille, jotka elivät ja kuolivat pimeydessä kristityn maan rajojen sisällä.

Oi Kristus, ristiinnaulittu Herra! Nyt minä olen luopunut kaikesta, mikä olisi voinut sitoa minua. Itseni olen minä jättänyt sinun käsiisi, jos armostasi tahdot lunastaa minun elämäni saatanan vallasta. Ota minut, niin että tunnen olevani sinun orjasi, sillä silloin minäkin omistan sinut. — Ja nyt hänen sydämensä taas laulaisi ja riemuitsisi rinnassa, kuten se oli laulanut ja sykkinyt hänen kulkiessaan vihreitä tasankoja Rooman luona toiviokirkosta toiviokirkkoon — "minä olen rakastettuni oma ja häneen minun haluni palaa —"

Veljekset nukkuivat viimein kumpikin ajatuksiinsa pienen turvemajan multapenkillä. Yksinäinen hiili hehkui tulipesässä heidän välissään. Ajatukset johdattivat heidät yhä etemmäs toisistaan. Ja huomenissa lähti toinen veli pohjoiseen, toinen etelään.

* * * * *

Erlend oli luvannut Haftor Grautille poiketa Godøyhin hakemaan hänen sisartaan, joka myös aikoi lähteä etelään. Tämä oli naimisissa Lensvikin herran Baard Aasulfinpojan kanssa — hänkin oli Erlendin sukulaisia, vaikka kaukaisia.

Ensimmäisenä aamuna Margygrenin viilettäessä sievässä tuulessa ulos Godøyn salmesta purje pullollaan ja jättäessä taakseen sinisen tunturiseinän seisoi Erlend ylhäällä laivan perässä. Ulf Haldorinpoika hoiti peräsintä. Silloin tuli rouva Sunniva sinne. Hän oli pudottanut alas viitanhupun, ja tuuli puhalsi hunnun niskaan hänen auringonkeltaisilta, kiharoilta hiuksiltaan. Hänellä oli samanlaiset merensiniset, välkkyvät silmät kuin veljellään, ja kuten tämä oli hänkin soreakasvoinen, mutta iho oli teerenpilkkujen peittämä — pienet täyteläiset kädetkin olivat niitä täynnä.

Ensi illasta asti, jolloin Erlend näki hänet Godøyssa — heidän silmänsä olivat sattuneet yhteen, he olivat katsoneet syrjään ja hymyilleet salaa — oli hän tiennyt, että Sunniva Olavintytär tiesi hänen mielensä — ja hän tiesi tämän mielen. Sunniva Olavintyttären hän saattoi ottaa paljaalla kourallaan, ja tämä odotti, että hän sen tekisi.

Kun Erlend nyt seisoi kannella pidellen Sunnivan kättä omassaan — hän oli auttanut rouvan ylös — sattui hän katsahtamaan Ulfin raakoihin, synkkiin kasvoihin. Ulf tiesi asian myös. Erlend joutui oudosti hämilleen kohdatessaan Ulfin katseen. Hän muisti yhtäkkiä kaiken, minkä todistajana tämä hänen sukulaisensa ja seuralaisensa oli ollut — jokaisen hullutuksen varhaisimmilta poikavuosilta asti. Ulfin ei kannattanut katsoa häneen niin halveksuvasti — ei hän ollut aikonut lähennellä rouvaa enemmän kuin minkä arvo ja kunnia salli, rauhoitti hän itseään. Olihan hän jo siksi vanha ja vahingosta viisastunut, että hänet voitiin päästää pohjoiseen Haalogalandiin ilman että hän takertui järjettömyyksiin toisen miehen vaimon takia. Hänellä oli nyt itsellään vaimo — hän oli ollut uskollinen Kristiinalle ensi päivästä, jolloin oli tämän nähnyt, tähän hetkeen asti — yhtä ja toista pientä, jota oli tapahtunut pohjoisessa, ei kukaan järjellinen mies saattanut laskea miksikään. Mutta muuten hän ei ollut katsonut yhteenkään naiseen — siten. Hän tiesi sen itse — ei kehenkään norjalaiseen naiseen, heidän vertaiseensa — hänellä ei saattaisi olla hetkenkään rauhaa sydämessään, jos hän olisi voinut pettää Kristiinan siten. — Mutta tämä etelään johtava matka laivalla — saattoi sentään käydä vaaralliseksi.

Hiukan hyötyä oli toki siitä seikasta, että he joutuivat matkustamaan jotensakin kovassa tuulessa, joten hänellä oli muuta tekemistä kuin hupsutella rouvan kanssa. Dynøyssä heidän täytyi mennä maihin ja jäädä ankkuriin muutamaksi päiväksi. Heidän odotellessaan parempaa säätä tapahtui semmoista, mikä sai Sunniva-rouvan näyttämään hänen mielestään paljon vähemmän viettelevältä. Erlend ja Ulf ja pari miehistä nukkui samassa suojassa kuin Sunniva ja hänen neitonsa. Eräänä aamuna oli Erlend siellä yksin eikä rouva ollut vielä noussut vuoteesta. Silloin Sunniva huusi hänet luokseen — sanoi kadottaneensa sormuksensa tilalle. Erlendin täytyi tulla auttamaan — itse hän ryömi polvillaan paljaassa paidassa. He hipaisivat toisiaan vähän väliä, ja joka kerran syttyi kummankin silmässä hymy. Silloin Sunniva tarttui häneen. Ei hän kai itsekään ollut käyttäytynyt varsin säädyllisesti, aika ja paikka eivät sitä sallineet — mutta toinen osoitti niin röyhkeää ja kainostelematonta myöntyvyyttä, että hän samassa kerrassaan kylmeni. Punaisena häpeästä hän kääntyi pois noista kasvoista, jotka olivat naurun ja kiiman herpaisemat; hän nousi pitemmittä puheitta, lähti ulos ja lähetti sitten palvelusneidot Sunniva-rouvan luokse.