Erlend loikoi miettien kotoa saamiansa tietoja. Hän ei ollut kuullut sieltä paljoa näinä vuosina — kaksi vaimon lähettämää kirjettä oli tullut hänen käsiinsä, mutta ne olivat olleet vanhoja saapuessaan perille. Sira Eiliv oli kirjoittanut ne Kristiinan puolesta — Kristiina osasi itsekin kirjoittaa aivan selvästi ja kauniisti, mutta ei kirjoittanut mielellään, koska se hänestä ei oikein sopinut oppimattomalle naiselle.
Kristiina oli kai tuleva yhä hurskaammaksi, nyt kun he olivat saaneet läheisyyteensä pyhän vainajan, varsinkin kun tämä oli ollut mies, jonka Kristiina itse oli tuntenut eläessään ja jonka voimasta Gaute oli saanut parannuksen tautiinsa ja Kristiina itse ruvennut paremmin kävelemään, oltuaan heikko kaksosten syntymän jälkeen. Gunnulf kertoi, että Hamarin saarnaveljien oli täytynyt lopulta luovuttaa takaisin Edvin Rikardinpojan ruumis tämän veljesmunkeille Osloon, ja nämä kirjoituttivat nyt muistiin veli Edvinin elämän ja ihmeet, jotka hänen sanottiin tehneen vaellusvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Heidän tarkoituksensa oli lähettää tuo kirjoitus paaville ja koettaa saada munkki julistetuksi pyhimykseksi. Joitakin Gauldalin ja Medaldalin miehiä oli tullut etelään todistamaan ihmeistä, joita veli Edvin oli saanut aikaan rukouksillaan ja erään ristiinnaulitunkuvan avulla, jonka hän oli veistänyt puusta ja joka nyt oli Medalhusissa. Miehet olivat luvanneet rakentaa pienen kirkon Vatsfjeldetille, missä veli Edvin oli viettänyt erakkoelämää muutaman kesän ja mistä löytyi terveyslähde. Nämä saivat silloin vainajan toisen käden säilytettäväksi tuossa kirkossa.
Kristiina oli uhrannut kirkolle kaksi hopeamaljaa ja suuren, sinisillä kivillä koristetun vaippasolkensa, joka oli hänen äidinäitinsä Ulvhild Haavardintyttären peruja, sekä antanut Tiedeken Pausin Nidarosista valmistaa hopeakäden veli Edvinin luiden jatkoksi toiseen käteen. Ja hän oli ollut Vatsfjeldetillä Sira Eilivin ja lastensa ja suuren saattueen kera, kun arkkipiispa vihki kirkon Juhanan-messun aikaan, vuoden kuluttua Erlendin matkasta pohjoiseen.
Sen perästä oli Gaute nopeasti parantunut ja alkanut oppia kävelemään ja puhumaan ja oli nyt muiden ikäistensä kaltainen. Erlend potkaisi itsensä suoraksi — se se taisikin olla suurin onni, mikä heille saattoi tapahtua. Erlend päätti antaa vähän maata tuolle kirkolle. Gaute oli vaalea, kertoi Gunnulf, ja kauniskasvuinen — kuten äiti. Kunpa hän olisi ollut pikkuinen tyttö — jolle olisi pantu nimeksi Magnhild. No niin — kaipasihan hän kauniita poikiaankin nyt.
Gunnulf Nikulauksenpoika makasi ajatellen erästä kevätpäivää kolme vuotta sitten, jolloin hän oli ratsastanut Husabytä kohti. Tiellä hän tapasi jonkun talon miehistä — talon emäntä ei ollut kotona, tiesi mies ilmoittaa — hän oli mennyt sairaan vaimon luokse.
Hän ratsasti kapeata, nurmettunutta tietä lahonneiden aitojen välissä; savisilla rinteillä kasvoi nuorta lehtimetsää sekä tunturinpuolella että alangossa, jonka pohjalla kohisi virta keväisen täytenä. Hän ratsasti vasten aurinkoa, ja nuoret hennot lehdet kimmelsivät kuin kultaiset läikät oksilla; mutta metsässä lankesi varjo viileänä ja syvänä maan ruohovaippaan.
Hän tuli aukealle, josta näkyi pilkahdus järveä, se päilyi tummana vuorenseinän varjossa, kuvastellen pinnassaan taivaan sineä ja suuria suvipilviä, kunnes virran värinä ne hajotti ja rikkoi. Syvällä ratsastuspolun alla oli pieni tupa vihreällä, kukkakirjaisella kedolla. Parvi valkohuntuisia naisia seisoi pihamaalla — mutta Kristiinaa ei näkynyt näiden joukossa.
Vähän etempänä hän näki Kristiinan hevosen, se kulki haassa muiden hevosten parissa. Tie laskeutui alas varjoisaan notkoon, ja kun se nousi seuraavalle savikkoharjulle, hän näki Kristiinan seisovan aidan luona lehdossa kuunnellen linnunlaulua. Hän näki tämän hoikan mustan vartalon nojautuneena aitaa vasten, metsään päin kääntyneenä; hänen valkea liinansa ja valkeat käsivartensa hohtivat auringonpaisteessa. Gunnulf pidätti hevostaan ja ratsasti käymäjalkaa häntä kohti. Mutta lähemmä tultuaan hän huomasi sen olleen vanhan koivuntohlon.
Seuraavana iltana purjehtiessaan palvelijoineen kaupunkiin istui pappi itse peräsimessä. Hän tunsi sydämensä lujaksi ja uudestisyntyneeksi. Nyt ei mikään voinut horjuttaa hänen aikeitaan.
Nyt hän tiesi, että se, mikä oli pidättänyt häntä maailmassa, oli hänen sammumaton kaipauksensa saavuttaa ihmisten suosiota. Päästäkseen suosioon hän oli ollut hyväätekevä, lempeä ja leikkisä alhaista kansaa kohtaan; hän oli loistanut opillaan, kuitenkin kohtuullisesti ja nöyrin mielin, kaupungin pappien keskuudessa, jotta nämä pitäisivät hänestä, hän oli ollut kuuliainen herra Eiliv Kortinille siksi, että tämä oli ollut hänen isänsä ystäviä, ja siksi, että hän tiesi millaisista ihmisistä Eiliv-herra piti. Hän oli ollut lempeä ja hellä Ormille kääntääkseen itseensä pienen hivenen pojan rakkaudesta oikulliseen isään. Ja hän oli ollut ankara ja vaativainen Kristiinaa kohtaan siksi, että ymmärsi tämän tarvitsevan tukea, joka ei horjunut hänen sitä tavoitellessaan, kättä, joka ei johtanut harhaan, kun hän oli altis seuraamaan.