Erlend nauroi hiljaista kurkkunaurua, oikaisi vartaloaan ja päästi haukotuksen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä vakavasti: "Olet sinä sanellut hänelle neuvojasi sinäkin, veljeni. Eikä ole aivan varma, eivätkö sinun neuvosi ole toisinaan tulleet meidän ystävyytemme väliin."
"Tarkoitatko ystävyyttä sinun ja vaimosi välillä vai ystävyyttä meidän kahden veljeksen välillä?" kysyi munkki harvakseen.
"Kumpaakin", vastasi Erlend, aivan kuin hän nyt vasta olisi huomannut tuon asian. "Niin hurskas ei kai maallisen vaimon tarvitse olla", sanoi hän sitten keveämmin.
"Minä olen neuvonut hänelle sitä, mitä olen pitänyt parhaana. Mikä on parasta", oikaisi hän sitten.
Erlend katsoi munkkia, joka istui siinä saarnaveljien karkeassa, harmaassa kaavussa. Munkin huppu oli työnnetty taapäin, niin että se riippui paksuina poimuina kaulalla ja hartioilla. Pää oli ajeltu niin, että siinä oli nyt ainoastaan kapea hiusseppel pyöreiden, laihojen ja kalpeiden kasvojen ympärillä — mutta se oli yhtä tiheä ja musta kuin Gunnulfin nuorempana ollessa. "Vaikka sinähän et nyt olekaan enää minun veljeni enempää kuin mitä olet jokaisen veli", sanoi Erlend ihmetellen itsekin äänensä syvää katkeruutta.
"Niin ei ole laita — vaikka pitäisi olla."
"Herra armahda — minä luulin sinun senkin tähden aikovan pohjoiseen, lappalaisten luo!" sanoi Erlend.
Gunnulf nyökkäsi. Hänen kellanruskeat silmänsä hehkuivat.
"Jossain määrin tapahtuu se senkin tähden", sanoi hän hiljaa ja nopeasti.
He levittivät penkille nahat ja vaatteet, jotka olivat ottaneet mukaansa. Majassa oli liian kylmä ja raaka ilma heidän riisua vähääkään päältään; he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät pitkäkseen penkille, joka oli melkein lattian tasalla savun vuoksi.