"Mutta minä en tahdo tulla sellaiseksi kuin ne, jotka seisovat mullassa kurkkuaan myöten", sanoi Erlend nauraen, ja velikin hymyili hiukan.
"Kauniimpia lapsia kuin Ivar ja Skule minä en ole nähnyt milloinkaan", sanoi hän. "Voin ajatella sinun olleen samannäköinen heidän iässään — eikä ole ihme, jos äiti rakasti sinua niin paljon."
Veljesten toinen käsi oli heidän välissään olevalla kirjoituslaudalla. Rasvalampun himmeässä valossakin näkyi, miten erilaiset nuo kädet olivat. Munkin oli paljas ja sormukseton, valkoinen ja jäntevä, pienempi ja paljon lujarakenteisempi kuin Erlendin; se näytti ainakin vahvemmalta — vaikka Erlendinkin koura oli kova kuin sarvi ja tummaa pintaa kynti sinertävä nuolen arpi ranteesta ylös käsivartta pitkin. Mutta Erlendin kapean, ruskean, ahavoituneen käden sormet olivat kuivat ja nykyräiset kuin oksa nivelien paikalta ja täynnä sormuksia ja kiviä.
Erlendin teki mieli tarttua veljensä käteen, mutta häntä kainostutti — ja niin hän vain joi Gunnulfin menestykseksi, irvistäen huonolle oluelle.
"Kristiina oli siis mielestäsi täysin terve ja reipas?" alkoi Erlend taas kysellä.
"Hän kukoisti kuin ruusu minun käydessäni Husabyssä kesällä", sanoi munkki hiukan hymyillen. Hän odotti hetken aikaa ja sanoi sitten vakavasti: "Pyytäisin sinua, veli, ajattelemaan vähän enemmän kuin tähän asti Kristiinan ja lapsiesi parasta. Kuuntele hänen neuvoaan ja solmi ne kaupat, jotka hän ja Eiliv ovat ajatelleet valmiiksi; he odottavat vain sinun suostumustasi."
"Minä en oikein pidä noista hänen suunnitelmistaan, joista sinä puhut", sanoi Erlend hitaasti. "— Ja muuttuuhan minun asemanikin toiseksi —"
"Tiloilla on enemmän arvoa, kun kokoat ne yhteen", vastasi munkki. "Minusta tuntuivat Kristiinan tuumat järkeviltä, kun hän esitti ne minulle."
"Koko Norjan maassa ei taida olla toista vaimoa, jolla olisi suurempi valta kuin hänellä", sanoi Erlend.
"Mutta lopulta sinä kuitenkin päätät", vastasi Gunnulf jälleen. "Ja sinä — sinähän saat Kristiinankin taipumaan tahtoosi", sanoi hän omituisen heikolla äänellä.