Vanha Andres-herra virui vuoteessa vesipöhössä peräti raihnaisena; loppu oli lähestymässä, ja hän valitti paljon — elämä ei enää ollut lopulla ollut niin suoraa ja selkeätä. Hänen kauniit ja toimeliaat lapsensa eivät olleet saaneet sellaista osaa kuin hän oli toivonut ja odottanut. Simon istui isänsä luona koettaen parhaansa mukaan puhua tälle entiseen iloiseen ja leikkisään tapaansa, mutta vanhus vaikeroi lakkaamatta. Helga Saksintytär, jonka Gyrd oli nainut, oli niin hieno, ettei tiennyt mitä merkillistä keksisi — Gyrd ei uskaltanut röyhtäistäkään omassa talossaan kysymättä vaimoltaan lupaa. Entäs tuo Torgrim, joka alituiseen vonkui vatsaansa — ei sinä ikänä hän olisi antanut Torgrimille tytärtään, jos olisi tiennyt miehen niin huonoksi, ettei tästä ollut eläjäksi eikä kuolijaksi. Astridilla ei ollut mitään iloa nuoruudestaan ja varallisuudestaan niin kauan kuin hänen miehensä eli. Sigrid kulki allapäin ja masentuneena — naurun ja laulun hän oli kokonaan unohtanut, tuo herttainen lapsi. Miksi tälle olikin pitänyt syntyä tuo lapsi — eikä Simonille yhtään. Gudmund oli pannut vastalauseen kaikkiin isän ehdottamiin naimaliittoihin, ja isä oli tullut niin vanhaksi ja saamattomaksi, että oli antanut pojan viedä häneltä kaiken luonnon.
— Mutta onnettomuus oli alkanut siitä, että Simon ja tuo kavala neito olivat ryhtyneet vastustamaan vanhempiaan. Ja se oli Lauritsan syy —; vaikka tämä oli niin rohkea miesten joukossa, painui hän polvilleen vaimoväkensä edessä. Tyttö oli kai itkenyt ja parkunut — ja samassa oli Lauritsa maassa ja lähetti hakemaan tuota Trøndelagenin kullattua huoripukkia, joka ei edes malttanut odottaa siksi, että olisi saanut neidon vihityksi vaimokseen. Mutta vaikka Lauritsa ei ollutkaan osannut olla isäntä talossaan, niin kyllä ainakin hän, Andres Darre, oli näyttävä, että osasi opettaa parrattomalle nulikalle ihmisten tapoja. Kristiina Lauritsantytär sai lapsia — ilmielävän lapsen joka yhdestoista kuukausi kertoman mukaan —
"Se tulee kalliiksi, isä", sanoi Simon nauraen. "Perintö murenee niin pieniin eriin." Hän otti Arngjerdin syliinsä — tämä oli tullut tallustaen sisään.
"Tuo tuossa ei ole ainakaan saava aikaan, että sinun jälkiperintösi jakaantuu liian pieniin osiin — kuka sen jakaneekin", sanoi Andres-herra kiukuissaan. Hän piti pojantyttärestään jollakin tapaa, mutta oli vihainen, että Simon oli saanut äpärälapsen. "Oletko miettinyt mitään uutta naimakauppaa, Simon?"
"Antakaahan nyt Halfridin ensin rauhassa kylmetä, isä", sanoi Simon silittäen lapsen vaaleita hiuksia. "Vielä minä nain — mutta eihän sillä ole niin kiire."
Sitten hän otti kaaripyssyn ja sukset ja sujahti metsään saadakseen hiukan hengähtää; hän ajoi koirineen hirveä hangella ja ampui metsoja — makasi yönsä Dyfrinin metsämajassa ja iloitsi siitä, että oli yksin.
Ulkoa kuului suksien kahinaa, koirat hyppäsivät pystyyn ja ulkoa vastasivat toiset koirat. Simon aukaisi oven kuutamosiintoiseen yöhön, ja Gyrd tuli hiljaa sisään pitkänä ja sorjana ja solakkana. Hän oli nyt nuoremman näköinen kuin Simon, joka oli aina ollut vähän lihavanläntä ja tullut vielä koko joukon tukevammaksi Mandvikissa olonsa aikana.
Veljekset istuivat eväsreppu välissään syöden ja juoden ja katsoen tuleen.
"Kai sinä olet ymmärtänyt", sanoi Gyrd, "että Torgrim on nostava kovan huudon ja hälinän, kun isä on poissa — ja hän on saanut Gudmundin puolelleen. Ja Helgan. He eivät tahdo suoda Sigridille täyttä perintöosaa —"
"Olen aavistanut sen. Mutta osansa hän on saava, siitä me veljet pidämme huolen."