" Sinun pitää uskoa", sanoi Simon nopeasti, "ettei koko Norjan maassa ole neitoa, jonka minä tahtoisin Ramborgia mieluummin. Mutta Lauritsa, minusta olisi liian suuri onni, jos minulle joutuisi niin kaunis ja nuori ja hyvä morsian, rikas ja suurisukuinen. Ja että saisin sinut appiukoksi", sanoi hän hiukan hämillään.
Lauritsa hymyili hyvillään:
"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Ja sinä olet hoitava minun lastani ja hänen omaisuuttaan siten, ettei meillä, hänen äidillään ja minulla, ole milloinkaan oleva syytä katua kauppaamme."
"Sen minä lupaan Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä", sanoi Simon.
Ja he paiskasivat kättä. Simon muisti edellisen kerran, jolloin hän näin oli solminut liiton Lauritsan kanssa. Hänen sydämensä kutistui kokoon, ja siihen koski.
Mutta Ramborg oli parempi naimakauppa kuin hän oli osannut odottaa. Lauritsan perintö jakautuisi vain kahden tyttären kesken. Ja hän oli pääsevä sen miehen pojaksi, jota hän aina oli kunnioittanut ja rakastanut eniten kaikista tuntemistaan. Ja Ramborg oli nuori ja suloinen ja terve.
Ja luulisihan hänenkin, Simonin, vihdoin saaneen aikamiehen ymmärryksen. Jos hän oli kuvitellut sellaista, että saisi kerran leskenä sen, jota ei ollut saanut neitona — Erlendin nautittua tämän naisen nuoruuden — ynnä tusinan hänen kaltaisiaan poikapuolia kaupanpäälliseksi — niin kyllä hänen veljensä silloin saivat julistaa hänet syyntakeettomaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Erlend oli elävä niin kauan kuin kivi kalliossa — niin herrat aina elivät.
Heistä tuli nyt siis langokset. He eivät olleet nähneet toisiaan tuon Oslossa vietetyn illan jälkeen. Mutta Erlendistä täytyi tuntua vielä vähemmän miellyttävältä muistella sitä.
Hänestä oli tuleva Ramborgille hyvä mies, nuhteeton herra. Eikä hän kuitenkaan ollut aivan varma, eikö tuo lapsi ollut viekoitellut häntä satimeen.
"Sinä naureskelet?" sanoi Lauritsa.