"Nauroinko minä —? Muistin vain tässä hauskaa —"
"Sinun pitää sanoa, mitä se oli, Simon — jotta minäkin saan nauraa."
Simon Andreksenpoika kiinnitti terävät, pienet silmänsä Lauritsaan.
"Minä ajattelin — naisia. Onkohan yhtään sellaista vaimoa, joka pitäisi arvossa miehen uskoa ja lakeja niin kuin me miehet keskenämme — kun hän tai hänen etunsa hyötyisi syrjäyttämisestä. Halfrid, ensimmäinen vaimoni —. Tästä en ole tähän saakka puhunut yhdellekään ristinsielulle, Lauritsa Bjørgulfinpoika, enkä puhu siitä vastakaan. Hän oli niin hyvä ja hurskas ja oikeamielinen vaimo, että toista sen kaltaista tuskin on elänyt — olenhan kertonut sinulle, mille kannalle hän asettui Arngjerdiin. Mutta huomatessamme, miten Sigridin laita oli, hän tahtoi piilottaa minun sisareni ja olla olevinaan itse raskaana sekä ottaa Sigridin lapsen omakseen. Näin meillä olisi ollut perillinen, lapsella olisi ollut turvattu asema, ja Sigrid olisi voinut jäädä meille tarvitsematta erota lapsestaan. En minä usko hänen ymmärtäneen, että se olisi ollut petos hänen omaa sukuaan vastaan —"
Lauritsa sanoi vähän ajan kuluttua:
"Sinä olisit voinut jäädä Mandvikiin silloin, sinä Simon —"
"Olisin." Simon Darre naurahti katkerasti. "Ja ehkä yhtä hyvällä oikeudella kuin moni muu mies, joka elää maalla, jota hän kutsuu isiensä maaksi. Koska emme voi perustaa näissä asioissa muuhun kuin naistemme kunniaan —"
Lauritsa pisti hupun haukan päähän ja nosti sen ranteellensa.
"Tuo on outoa puhetta naimatuumissa kulkevan miehen suusta", sanoi hän hiljaa. Hänen äänessään tuntui vastenmielisyyden väre.
" Sinun tyttäristäsi ei kukaan ajattele sellaista", vastasi Simon.