Kristiina tunsi myös, ettei hänen omalla miehellään ollut milloinkaan halua juoda juopumiseen asti, mutta toisaalta Erlend hillitsi itseään niin vähän ollessaan selvä ja seurasi aina päähänpistojaan, pohtimatta tekikö oikein vai väärin tai piittaamatta siitä, mitä ihmiset pitivät hyviin tapoihin ja ymmärtäväiseen elämään kuuluvana. Erlend oli kohtuullisin kaikista Kristiinan tuntemista miehistä väkevien juomien nauttimisessa, — hän joi sammuttaakseen janonsa tai sitten seuran vuoksi, mutta ei erikoisesti välittänyt juomisesta.
Lauritsa Bjørgulfinpoikaa ei enää nähty yhtä ilosydämisenä oluen ääressä. Hänessä ei ollut enää sitä, minkä olisi tarvinnut purkautua humalassa. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut hukuttaa surujaan juopotteluun, eikä hän turvautunut siihen nytkään — hänen mielestään tuli miehen istua juomapöytään ilonsa aikana.
Suruineen hän oli paennut toisaanne. Tyttären mieleen oli juuttunut unohtumattomaksi muuan kuva, muisto isästä sinä yönä, jona kirkko paloi. Lauritsa oli seisonut ristiinnaulitun kuvan alla, jonka oli pelastanut kirkosta, seisonut pidellen siitä ja nojannut siihen. Selvittämättä itselleen asiaa Kristiina aavisti, että pelko hänen ja hänen lastensa tulevaisuudesta sen miehen rinnalla, jonka hän oli valinnut, sekä tunne omasta voimattomuudestaan asiaan nähden oli eräs niistä syistä, jotka olivat muuttaneet Lauritsan luonnon.
Tämä tieto jäyti salaa Kristiinan sydäntä. Ja hän oli tullut kotiin väsyneenä viimeisen talven levottomuuteen ja kevytmielisyyteen, jolla hän oli suhtautunut Erlendin huolettomuuteen. Hän tiesi tämän parantumattomaksi tuhlariksi, kykenemättömäksi hoitamaan taloa; talo hupeni hitaasti, mutta herkeämättä. Yhtä ja toista hän oli saanut Erlendin järjestämään hänen ja Sira Eirikin neuvojen mukaan — mutta hän ei jaksanut jauhaa miehelleen alati samaa. Hän oli niin väsynyt taistelemaan kaikkea vastaan ympärillään ja omassa mielessään. Mutta hän oli sellainen, että häntä kulutti ja ahdisti myös suruttomuus.
Hän oli odottanut löytävänsä lapsuutensa rauhan kotona isänsä huomassa.
Hän tunsi itsensä kovin epävarmaksi. Erlendillä oli hyvät tulot uudesta toimestaan, mutta hän esiintyi niin komeasti, piti semmoisia palvelijalaumoja ja saattojoukkoja ettei määrää. Ja sitten hän oli alkanut sulkea Kristiinan kaiken sen ulkopuolelle elämässään, joka ei liittynyt heidän lähimpään yhteiseen piiriinsä. Kristiina ymmärsi, ettei Erlend tahtonut tielleen hänen valvovaa silmäänsä. Miesten kanssa Erlend puhui vapaasti kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut pohjoisessa — Kristiinalle hän ei maininnut siitä koskaan. Ja oli muitakin asioita. Erlend oli tavannut Ingebjørg-rouvan, kuninkaan äidin, ja herra Knut Porsen eräitä kertoja viime vuosina; oli sattunut niin, ettei Kristiinan milloinkaan ollut sopinut olla mukana silloin. Herra Knut oli nyt Tanskan herttua, ja Haakon-kuninkaan tytär oli solminut hänen kanssaan avioliiton. Se oli herättänyt katkeraa suuttumusta monessa Norjan miehessä; häntä vastaan oli ryhdytty keinoihin, joita Kristiina ei ymmärtänyt. Ja Bergenin piispa oli lähettänyt salaa muutamia arkkuja Husabyhyn; ne olivat nyt tulossa Margygrenillä ja laiva odotti Niemen luona. Erlend oli saanut joitakin tietoja ja aikoi lähteä Tanskaan kesemmällä. Erlend tahtoi välttämättä Kristiinaa mukaansa — mutta tämä pani vastaan. Kristiina käsitti Erlendin liikkuvan noiden valtiaiden parissa vertaisen ja kalliin sukulaisen tavoin, ja häntä pelotti; oli turvatonta olla niin varomattoman miehen matkassa. Hän ei uskaltanut lähteä mukaan — ei hän olisi voinut neuvoa Erlendiä kuitenkaan missään asiassa siellä eikä hän tahtonut joutua ihmisten pariin, joiden seurassa hän, tasainen talonemäntä, kenties olisi käyttäytynyt kömpelösti. Ja sitten hän pelkäsi merta — meritauti kummitteli hänen mielessään kovinta synnytystäkin kamalampana.
Hän eli siis kotona Jørundgaardissa ahdistavan levottomuuden vallassa.
* * * * *
Eräänä päivänä oli Kristiina isänsä kanssa Skjennessä. Ja hän oli taas nähnyt sen ihmeellisen kalleuden, joka siinä kartanossa oli. Se oli puhtaimmasta kullasta valmistettu kannus, painava ja muodoltaan vanhanaikainen, kummallisia koukeroita täynnä. Kristiina tiesi, samoin kuin muutkin kylän lapset, mistä se oli peräisin.
Ensi aikoina Pyhän Olavin tuotua kristinuskon laaksoon oli kaunis Audhild, Skjennen tytär, loitsittu vuoreen. Kylän ihmiset veivät kirkonkellon tunturille ja soittivat sillä neitoa takaisin, — ja tämä tuli kolmantena iltana yli kedon, kauttaaltaan kullalla koristettuna ja säihkyen kuin tähti. Mutta samassa köysi katkesi, kello vieri rinnettä alas, ja Audhildin täytyi palata vuoreen.