VI

Seikka, joka paikalla pisti Kristiinan silmään kotona, oli, että kaikki vanhat ukonpäät, jotka olivat olleet katonnurkkauksissa rakennuksen päädyssä, olivat poissa. Sijaan oli tullut lehti- ja lintukoristeita, ja uutisaitan katolle kullattu tuuliviiri. Pirtin vanhat peräistuimen pielipuut olivat myös vaihtuneet uusiin. Vanhat olivat olleet veistetyt miehen muotoon; ne olivat tosin olleet rumat, mutta olivat olleet paikallaan niin kauan kuin talo oli seisonut, ja ne oli voideltu rasvalla ja hierottu öljyllä juhla-aikoina. Uusiin pielipuihin oli isä veistänyt kaksi miestä, joilla oli ristinmerkki kypärässä ja kilvessä. Ne eivät kuvanneet Pyhää Olavia itseään, sanoi Lauritsa, sillä hänestä oli sopimatonta, että syntinen ihminen piti pyhimysten kuvia luonaan muuhun tarkoitukseen kuin rukoiltavaksi — mutta ne voivat vaikka merkitä kahta ristisoturia. Kaikki vanhat puukoristukset oli Lauritsa itse pilkkonut kappaleiksi ja polttanut — rengit eivät saaneet puuttua siihen. Nämä saivat töintuskin kantaa ruokaa suurelle kivelle Jørundin kummulle juhlapyhä-iltoina — Lauritsasta olisi ollut kovasti sääli riistää tätä antia muinaiskummun vainajalta, joka oli tottunut saamaan sen koko ajan kun tässä talossa oli ihmisiä ollut. Hän oli kuollut aikoja ennen kuin kristinusko tuli Norjaan, joten ei ollut hänen syynsä, että hän oli pakana.

Ihmiset eivät katsoneet oikein suopein silmin Lauritsa Bjørgulfinpojan uudistushommia. Kyllähän hänen sopi, jolla oli varaa ostaa itselleen turva toiselta taholta. Se näkyi olevan yhtä tehokas, sillä häntä seurasi töissään sama onni kuin ennen. Mutta arvella saattoi, eivätkö nuo manalaiset kerran kostaisi puolestaan, kun kartanoon tulisi vähemmän hurskas isäntä, joka ei olisi yhtä avarakätinen kirkon tarpeita kohtaan. Pieneläjistä oli huokeampaa antaa pakanavainajille se, mitä nämä olivat tottuneet saamaan, kuin ryhtyä taistelemaan näitä vastaan turvautuen pappeihin.

Oli muuten epävarmaa, miten Jørundgaardin ja pappilan välisen ystävyyden oli käyvä kerran Sira Eirikin kuoltua. Pappi oli käynyt vanhaksi ja raihnaaksi, joten hänen oli täytynyt ottaa apupappi. Hän oli ensin puhunut piispalle tyttärensä pojasta, Bentein Joninpojasta — mutta Lauritsallakin oli ollut puhuttavaa piispalle, joka oli hänen vanha ystävänsä. Ihmisistä tuo oli liian vaativaista. Kenties oli tuo nuori pappi saattanut olla liian lähentelevä Kristiina Lauritsantytärtä kohtaan kerran ja säikäyttänyt tytön — mutta olihan hyvinkin mahdollista, että Kristiina oli itse aiheuttanut miehen hävyttömyyden. Olihan myöhemmin nähty, ettei hän ollut niin kaino kuin oli olevinaan. Mutta Lauritsa oli kaiken ikänsä uskonut tyttärestään liian hyvää ja kantanut häntä käsillään kuin pyhimyslipasta.

Sen jälkeen oli jonkin aikaa vallinnut viileä suhde Sira Eirikin ja Lauritsan välillä. Mutta sitten tuli Sira Solmund, ja hän joutui heti riitaan seurakuntapapin kanssa siitä, kuuluiko eräs maapalsta kirkolle vai oliko se Eirikin yksityisomaisuutta. Lauritsa oli koko paikkakunnan miehisestä väestä parhaiten selvillä monen miespolven aikaisista maankaupoista ja sen sellaisesta, ja hänen todistuksensa ratkaisi riidan. Tämän jälkeen ei hän ollut Sira Solmundin ystävä; mutta Sira Eirik ja Audun, tuo vanha teini, melkein asuivat Jørundgaardissa; he kävivät siellä joka päivä pakinoimassa Lauritsan kanssa valittaen kaikkia uuden papin vääryyksiä ja vehkeitä, ja heitä kestittiin kuin piispoja.

Kristiina oli kuullut näistä asioista Borgar Trondinpojalta; tämä oli saanut itselleen vaimon Trøndelagenista ja käynyt usein tervehtimässä Kristiinaa Husabyssä. Trond Gjesling oli kuollut muutama vuosi sitten; sitä ei surrut kukaan, sillä hän oli aina ollut kuin muukalainen tuossa vanhassa suvussa — saita, tyly ja sairaalloinen. Lauritsa oli ainoa, joka jaksoi sietää Trondia, sillä hän surkutteli lankoaan ja vielä enemmän Gudridia, tämän vaimoa. He olivat nyt kumpikin kuolleet, ja kaikki Trondin neljä poikaa asuivat yhdessä kotona; he olivat reippaita, toimeliaita ja kauniita nuoria miehiä, ja he olivat hyvässä huudossa. Heidän ja heidän tätinsä miehen välillä vallitsi luja ystävyys — Lauritsa ratsasti Sundbuhun pari kertaa vuodessa ja otti osaa heidän metsästysmatkoihinsa länsitunturilla. Mutta Borgar sanoi, että Lauritsa ja Ragnfrid kiusasivat itseään aivan luonnottomalla parannuksenteolla ja hartaudella. "Vettä hän lappaa itseensä paastoina, mutta ei puhu enää olutkulhojen ääressä yhtä sydämelliseen tapaan kuin ennen", oli Borgar sanonut. Kukaan ei käsittänyt Lauritsaa — olihan aivan mahdotonta ajatella hänen sovittavan jotakin salaista syntiä; mikäli tiedettiin, hän oli elänyt niin kristillisesti kuin ajatella voi.

Syvällä Kristiinan sydämessä kierteli aavistus siitä, miksi isä pyrki pääsemään yhä lähemmä Jumalaa. Mutta hän ei uskaltanut katsoa aavistustaan silmästä silmään.

Hän ei tahtonut tunnustaa näkevänsä, miten muuttunut isä oli. Isä ei ollut niin pahasti vanhentunut: hän oli pysynyt hoikkana ja liikkui ryhdikkäästi ja kauniisti. Hiukset olivat kovasti harmaantuneet, mutta se ei pistänyt silmään erikoisesti, hän kun oli aina ollut vaalea. Ja sittenkin — sittenkin väikkyi Kristiinan mielessä muisto nuoresta, häikäisevän kauniista miehestä — hän muisti isän poskien raikkaan pyöreyden pitkänsoikeissa kasvoissa ihon heleän punan päivetyksen ohella, hänen punaisen, mehevän suunsa syvine pielineen. Hänen jäntevä ruumiinsa oli nyt kuivunut pelkiksi niveliksi ja jänteiksi, kasvot olivat niin ruskeat ja kovat kuin puuhun veistetyt, posket litteät ja laihat, päättyen kummallakin puolen suuta jännesäkeisiin. Mutta eihän hän ollutkaan enää mikään nuori mies — joskaan ei peräti vanhakaan.

Hiljainen, miettivä ja harkitseva hän oli ollut aina, ja Kristiina tiesi hänen lapsuudestaan asti seuranneen kristinuskon käskyjä, tahtoneen tuntea messut ja rukoukset latinankielellä sekä pitäneen kirkkoa sinä paikkana, joka oli hänen suurin ilonsa. Mutta kaikki olivat tunteneet, että tuon hiljaisen miehen mielessä asui vankka ja tyyni elämän-uskallus ja ilo. Nyt tuntui siltä kuin hänestä olisi häipynyt jotakin pois.

Kristiina ei ollut kotiin palattuaan nähnyt häntä juovuksissa kuin yhden ainoan kerran — eräänä iltana Formon häissä. Siellä hän oli hoiperrellut hiukan ja puhunut sammaltaen, mutta ei ollut ollut erittäin hilpeä. Kristiina muisti lapsuudestaan — juhla-aikojen ja pitojen suurista juomingeista — miten isä oli nauranut täyttä kurkkua ja läimäytellyt reisiään jokaisesta sukkelasta sanasta, koettanut voimiaan jokaista ruumiinvoimistaan kuulua miestä vastaan, ajanut kilpaa hevosilla ja pyörähtänyt tanssiin; mutta hän nauroi aina itse eniten epävarmalle astunnalleen, jakeli rentonaan lahjoja ja säteili hyvänsuopuutta ja ystävällisyyttä kaikkia kohtaan. Kristiina ymmärsi isänsä tarvitsevan suurta huumausta alituisen työnteon, ankarien paastojen ja hiljaisen kotielämänsä vaihteeksi, jossa hän oli lähimpiensä paras ystävä ja tuki.