"Voit antaa tämän Ramborgille korvaukseksi siitä, että minun poikani löivät hengiltä hänen lampaansa — tiedän hänen toivoneen tätä lapsesta asti. Ja älköön kukaan sanoko, että minun poikani —", hän oli puhunut kiihkeästi, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hän oli nähnyt vanhempiensa kasvot — nämä katsoivat häneen paheksuen ja ihmeissään.
Simon ei ottanut saksia, vaan näytti olevan hämillään. Silloin hän huomasi Bjørgulfin, ratsasti hänen luokseen, kumartui alas ja nosti poikasen eteensä satulaan:
"Vai rosvoat sinä täällä meidän karjaamme, senkin — nyt sinä olet minun vankini, ja huomenna saavat sinun vanhempasi tulla meille sopimaan lunnaista —"
Näin sanottuaan hän huusi nauraen hyvästit ja ratsasti pois vieden kerallaan pojan, joka potki ja nauroi hänen sylissään. Simon oli parasta ystävää Erlendin poikien kanssa; Kristiina muisti kaikkien lasten suosineen Simonia; hänen pikkusisarensa olivat aivan rakastaneet häntä. Ja hän tunsi omituista karsautta siitä, että Simon piti niin lapsista ja osasi niin hyvin leikkiä heidän kanssaan, kun taas hänen oma miehensä tuskin milloinkaan viitsi kuunnella lasten loruja.
Toisena päivänä heidän ollessaan Formossa huomasi hän muuten, ettei Simon ollut saanut kiitosta vaimoltaan siitä, että oli tuonut tämän pikku vieraan muassaan.
"Eihän sitä voi vaatiakaan, että Ramborg välittäisi lapsista, vastahan hän on lapsi itsekin", sanoi Ragnfrid. "Kyllä hän muuttuu, kun vanhenee."
"Kyllä kai." Simon ja hänen anoppinsa vaihtoivat katseet ja aivan pienoisen hymyn. No niin, ajatteli Kristiina — johan häistä olikin kohta kulunut kaksi kuukautta.
* * * * *
Kristiinan nykyisestä kärsimättömyydestä ja rauhattomuudesta johtui, että hänen huono tuulensa usein purkautui Erlendiin. Erlend viihtyi ja oleili vaimonsa isien kartanossa kuin ainakin rehti mies. Hän oli hyvissä väleissä Ragnfridin kanssa eikä salannut sitä, että hän piti syvästi apestaan, ja Lauritsakin tuntui pitävän vävystään. Mutta Kristiina oli nyt niin arassa ja herkässä mielentilassa, että tunsi isänsä hyvyyteen Erlendiä kohtaan kätkeytyvän hivenen säälivää hellyyttä, jota Lauritsa aina oli osoittanut sellaisia kohtaan, jotka hänen mielestään eivät olleet oikein taitavia elämässä. Mutta toista vävyään, Simonia, hän kohteli ystävänään ja toverinaan. Ja vaikka Erlend iän puolesta oli paljon lähempänä appeaan, kutsuivat Simon ja Lauritsa toisiansa sinuiksi, mutta siitä asti, kun Erlend oli tullut Kristiinan kihlatuksi, oli Lauritsa sanonut vävyään sinuksi ja Erlend oli appeaan teititellyt. Eikä Lauritsa ollut milloinkaan koettanut korjata tätä.
Myös Simon ja Erlend olivat hyvät ystävät tavatessaan, mutta eivät hakeneet toistensa seuraa. Kristiina ei päässyt vapaaksi salaisesta arkuuden tunteesta Simon Darrea kohtaan — osaksi sen vuoksi, mitä tämä tiesi hänestä, mutta vielä enemmän siksi, että Simon oli selvinnyt kunnialla sillä kertaa, jolloin Erlend joutui häpeään. Ja häntä raivostutti se, että Erlend näytti voineen jo senkin unohtaa. Eikä hän jaksanut olla aina sopuisa miestään kohtaan. Jos Erlend oli sillä tuulella, että kantoi hänen ärtyisyytensä sopuisin ja lempein mielin, ärsytti Kristiinaa se, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan. Toisen kerran saattoi sattua, että Erlendin kärsivällisyys loppui ja hän suuttui, mutta silloin Kristiina vastasi purevasti ja kylmästi.