Kuu paistoi korkealla tunturien yllä, ja vesi päilyi mustana alla, mutta vuonon ulapalla välkkyi sen kilo kuin hopeariutta. Ei noussut savua yhdestäkään räppänän aukosta — rakennusten katolla kasvava ruoho kimalsi kasteisena kuutamossa. Kaupungin ainoalla lyhyellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kun Erling-herra astui reippaasti mäkeä alas muutaman askeleen päässä olevaan kuninkaankartanoon, jossa hän nukkui. Hän oli niin kumman pienen ja heiveröisen näköinen kuutamossa — musta viitta kiedottuna tiukasti ruumiin ympärille — hytisten hiukan kylmästä. Pari unista palvelijaa, jotka olivat istuneet häntä odotellen, kompuroi ulos pihalle lyhty kädessä. Drotsi otti lyhdyn, lähetti miehet nukkumaan — ja hytisi jälleen noustessaan portaita aitan parvelle, jossa hänen makuusijansa oli.
VII
Heti Pärttylin-messun jälkeen lähti Kristiina paluumatkalle lapsineen, palvelijoineen ja kamsuineen. Lauritsa lähti saattamaan häntä Hjerdkinniin asti.
Isä ja tytär kävelivät puhellen pihamaalla sinä aamuna, jolloin Lauritsan piti ratsastaa takaisin kotiin. Tunturi hehkui häikäisevässä auringonpaisteessa — suot punersivat jo kauniisti, ja matala koivu loisti kullankeltaisena kukkuloilla; ulapan pinta vuoroin välkkyi ja tummeni sitä mukaa kuin suuret valkoiset kesäpilvet vaelsivat sen yli. Yhä uusia ilmestyi esiin lakkaamatta, kadoten jälleen kaukaisiin tunturirotkoihin ja sinisten vuorten selänteiden taa, joiden lakea peittävä vanha ja uusi lumi sulki näköpiirin valkoisena ketjuna. Pienet harmaanvihreät peltotilkut, jotka kuuluivat majataloille, erottuivat niin oudosti tuosta syksyisen koreasta tunturimaailmasta.
Tuuli puhalsi navakasti ja raikkaasti — Lauritsa nosti ylös Kristiinan vaipanhupun, joka oli lentänyt niskaan, ja suoristi tavantakaa sormellaan päähineen nurkkaa.
"Sinä olet tullut kalpeaksi ja kapeaposkiseksi minun talossani", sanoi hän. "Emmekö me ole osanneet pitää sinusta huolta, Kristiina?"
"Olette kyllä. En minä siitä syystä —"
"Sinulla on ollut rasittava matkakin monine lapsinesi", tuumi isä.
"Onhan se ollut. Mutta en minä sittenkään ole kalpea poskiltani viiden poikani tähden", hän hymähti; ja kun isä katsoi häneen säikähtyneenä ja kysyvästi, nyökkäsi hän ja hymyili jälleen hiukan. Isä katsoi toisaalle, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:
"Taitavat sitten olla asiat sillä tolalla, ettet sinä pääse aivan pian käymään kotilaaksossa?"