"Siksi viisas on Knut herrakin varmaan, että tietää — jos siellä etelässä jotakin vehkeillään — ettei hänellä voi olla Erlendistä huomattavampaa apua salaisissa suunnitelmissa."
"Te pidätte sittenkin vävystänne, Lauritsa", sanoi toinen melkein harmistuneena. "Oikeastaan teillä ei ole syytä rakastaa häntä."
Lauritsa istui levitellen sormellaan pöydälle läikähtänyttä viiniä. Erling-herra huomasi, että hänen sormuksensa olivat hyvin väljästi sormissa.
"Onkos teillä?" Lauritsa nosti katseensa suu hienossa hymyssä. "Ja kuitenkin minä luulen teidänkin pitävän hänestä!"
"Enpä kiellä. Herra tietää —
"Mutta se vain on varma, Lauritsa, että Knut-herran mielessä liikkuu nykyään monenlaisia tuumia — hänen poikansa on Haakon-kuninkaan tyttärenpoika."
"Sen käsittänee toki Erlendinkin taju, että tuon lapsen isällä on niin leveä selkä, ettei nuori junkkari pääse milloinkaan sen sivu. Ja lapsen äitiä vastustaa koko kansa tuon avioliiton tähden."
Vähän myöhemmin nousi Erling Vidkuninpoika paikaltaan ja sitoi miekan vyölleen; Lauritsa oli ottanut palvelevasti vieraan viitan naulapuusta ja piti nyt sitä käsissään — kun hän äkkiä horjahti ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Erling olisi ottanut häntä vastaan. Vaivalloisesti hän sai kannetuksi tämän suuren miehen vuoteeseen. Halvaus se ei ollut — Lauritsa makasi siinä kelmeänä, sinertävin huulin ja veltoin jäsenin. Herra Erling juoksi pihan poikki ja herätti majalan isäntämunkin.
Lauritsa oli kovin hämillään tultuaan tajuihinsa. Se oli vain sellaista heikkoutta, joka ilmestyi väliin, sanoi hän; se oli alkanut erään hirvimetsästyksen jälkeen pari vuotta sitten, hänen eksyttyään tuiskussa. Jotakinhan sitä tarvitaan muistuttamaan, että nuoruuden voima on poissa ruumiista, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.
Herra Erling odotti siksi kunnes munkki oli iskenyt sairaan suonta, vaikka Lauritsa pyysi, ettei hän vaivautuisi suotta — kun hänen oli jatkettava matkaa jo päivän sarastaessa.