"Siltä näyttää. Mutta asia on niin, että kunnia seuraa päällikön merkkiä."
"Silloin lienee miesten mieli tässä maassa se, että minun merkkiäni seuraa huono kunnia", sanoi Erling kuivasti. — "Te, Lauritsa Bjørgulfinpoika, olette pysynyt syrjässä kaikesta, joka voisi tehdä nimenne tunnetuksi."
"Niin minä olen tehnyt koko naimisissa oloni ajan, herra. Jouduin aikaisin naimisiin — vaimoni on ollut kivulloinen eikä ole jaksanut liikkua paljon ihmisten ilmoilla. Ja näyttää siltä kuin ei sukumme tahtoisi versoa täällä Norjassa. Poikani kuolivat varhain, ja ainoastaan yksi veljenipojista kasvoi täyteen ikään."
Hän oli pahoillaan, että oli tullut sanoneeksi tämän. Erling Vidkuninpojalla oli itsellään ollut paljon surua kodissaan. Hänen tyttärensä olivat olleet terveitä lapsia ja varttuneet aikuisiksi, mutta hänkin oli saanut pitää elossa vain yhden ainoan pojan, ja tuo poika kuului olevan heikko terveydeltään. Mutta Erling-herra kysyi ainoastaan:
"Teillä ei taida olla likisukulaisia äidin puoleltakaan, ellen muista väärin."
"Ei ketään sen likeisempää kuin äidinisän sisaren lapset. Sigurd Lodininpojalla oli vain kaksi tytärtä, ja nämä kuolivat kumpikin ensimmäistä lasta synnyttäessään — tätini vei omansa kerallaan hautaan."
Sitten he jälleen vaikenivat.
"Tuollaiset kuin Erlend", sanoi drotsi matalalla äänellä, "ovat vaarallisimmat. Jotka ajattelevat hiukan etemmäs omaa etuaan. Mutta eivät tarpeeksi etäälle. Erlend on kuin laiska lapsi —", herra Erling työnsi kiukuissaan pikariaan ympäri pöytää, "onhan hänellä kykyä! Ja onhan hän korkeasukuinen ja rohkea! Mutta on turha odottaa, että hän viitsisi kuunnella yhtään asiaa loppuun asti niin, että todella käsittäisi sen perinpohjin. Ja jos hän kuuntelisikin, olisi hän jo unohtanut alun, ennen kuin toinen ehtisi päähän."
Lauritsa katsoi häneen. Herra Erling oli vanhentunut paljon viime näkemästä. Hän oli kuluneen ja väsyneen näköinen — hän näytti kutistuneen kokoon. Hänellä oli hienot, selvät kasvonpiirteet, mutta kasvot olivat vähän liian pienet, ja hänen ihonsa oli kuihtuneen värinen — se oli ollut sitä aina. Lauritsa tunsi, että tuo mies — vaikka olikin nuhteeton ritari, viisas, valmis palvelemaan maata vilpittömästi ja säästämättä itseään — tuntui vähän liian pieneltä kaikin puolin olemaan ensi sijalla. Jos hän olisi ollut päätä pitempi, hän olisi kai helpommin saavuttanut täyden kannatuksen.
Lauritsa virkkoi hiljaa: