"Teillä on yskä?" tokaisi hän jotakin sanoakseen.
"Vanhat miehet tulevat niin helposti köhäisiksi. Meillä on niin monta vaivaa, hyvä herra, joista te nuoret ette tiedä mitään", sanoi Lauritsa hymyillen.
Sitten he jälleen istuivat ääneti, kunnes Erling Vidkuninpoika virkkoi puolittain itsekseen:
"Kaikki ajattelevat, että maamme asiat ovat huonolla tolalla. Kuusi vuotta sitten Oslossa luulin minä käyneen selvästi ilmi, että maassa tahdottiin pitää pystyssä kuningasvaltaa — päättäen niistä miehistä, jotka sukuperänsä puolesta ovat määrätyt siitä asiasta päättämään. Minä — luotin siihen."
"Uskon teidän olleen oikeassa silloin. Mutta sanoitte itse, että me olemme tottuneet liittymään kuninkaamme ympärille. Hän on tällä kertaa lapsi — ja puolet ajasta toisessa maassa —"
"Niin. Toisinaan ajattelen — ettei ole mitään niin suurta pahaa, ettei siitä olisi jotakin hyvää. Ennen vanhaan, jolloin kuninkaamme keikkuivat kuin oriit — oli riittämiin hyviä varsoja kasvatettavaksi; kansan ei tarvinnut muuta kuin valita se, joka parhaiten puri —"
Lauritsa naurahti: "Niin kyllä —"
"Keskustelimme yhdessä kolme vuotta sitten, Lauritsa Laamanninpoika, teidän palattuanne toivioretkeltänne Skøvdesta ja oltuanne tervehtimässä sukuanne Gautlandissa."
"Kyllä muistan, herra, te suvaitsitte käydä minua katsomassa."
"Ei, ei, Lauritsa, teidän ei tarvitse kursailla —" Erling huitaisi hiukan kärsimättömästi kädellään. "Tapahtui kuten ennustin", lausui hän synkästi. "Tämän maan herroja ei voi enää kukaan koota. Esillä pysyy se, jolla on paras ruokahalu — ainahan seimen pohjalta jotakin löytyy. Mutta ne, jotka voisivat tavoitella valtaa ja rikkautta vanhaan, isäimme aikaiseen kunnialliseen tapaan, ne miehet eivät astu esiin."