"Teidän on kylmä, isä", sanoi Kristiina, "— ottakaa minun viittani." Hän aukaisi hakasen, ja Lauritsa veti siitä kulman ympärilleen, niin että he istuivat molemmat sen sisällä. Isä kietoi kätensä Kristiinan vyötäisille viitan sisällä.
"Niinhän on, Kristiina, että hullu suree ihmisen kuolemaa — parempi että olet Kristuksen oma kuin minun, sanovat viisaat; minä luotan Jumalan armoon. Ei se aika ole pitkä, joka erottaa ystävän toisesta. Sinusta voi ehkä joskus tuntua siltä ollessasi vielä nuori, mutta onhan sinulla lapsesi ja miehesi. Kun joudut minun ikiini, on sinusta oleva vain tuokio siitä, kun näit meidät manallemuuttaneet, ja olet ihmettelevä vuosia laskiessasi, miten niitä on vierähtänyt monta. Minusta tuntuu nykyään siltä kuin olisi vain muutama vuosi siitä kun itse olin poika — ja kuitenkin on jo niin paljon aikaa siitä, kun sinä olit pikkuinen vaalea tyttönen, joka juoksenteli alati jäljissäni — seurasit hellästi isääsi. Jumala palkitkoon sinua, rakas lapseni, kaikesta ilosta, mitä olet minulle tuottanut."
"Jos hän palkitsee minua niin kuin minä olen palkinnut sinua, niin —" Kristiina vaipui polvilleen isänsä jalkoihin, tarttui hänen käteensä ranteista ja suuteli kämmenten sisäpuolta, peittäen niitä vasten itkevät kasvonsa. "Oi isä, rakas, oma isäni — tuskin olin varttunut neidoksi, kun jo palkitsin rakkautenne sillä, että tuotin teille katkeran surun."
"Älähän, lapsi, älähän nyt itke." Lauritsa veti kätensä pois, nosti Kristiinan viereensä, ja sitten he taas istuivat kuin äsken.
"On minulla ollut paljon iloakin sinusta näinä vuosina, Kristiina. Olen nähnyt reippaiden lasten kasvavan helmoissasi, sinusta itsestäsi on sukeutunut taitava ja toimelias vaimo — ja minä olen huomannut sinun yhä enemmän etsivän apua sieltä, mistä paras apu on alkuisin, vastuksien kohdatessa sinua. Kristiina, kallein aarteeni, älä itke noin katkerasti. Voit vahingoittaa sitä, jota kannat vyösi alla", kuiskasi Lauritsa. "Älähän nyt sure noin!"
Mutta isä ei saanut häntä tyyntymään. Silloin hän nosti tyttären kokonaan syliinsä ja istutti hänet polvelleen; nyt he istuivat kuin ennen Kristiinan lapsena ollessa — Kristiinan käsivarret olivat isän kaulan ympärillä ja hänen kasvonsa isän olkapäätä vasten.
"Nyt minä tahdon sanoa sinulle semmoista, mitä en ole sanonut yhdellekään imeväiselle pappiani lukuun ottamatta. Siihen aikaan kun minä olin kasvava poika — kotona Skogissa ja alkuaikoina henkivartiossa — teki minun mieleni luostariin, kun olin täyttänyt määrätyn iän. En ollut tehnyt mitään lupausta, en edes itselleni. Moni seikka veti minua toisellekin tolalle. Mutta kun olin kalassa Botn-vuonolla ja kuulin kellojen soivan Hovedøn veljien kirkossa — niin minun mieleni sittenkin paloi eniten sinne.
"Kun sitten tulin kuudentoista vuoden ikään, antoi isä valmistaa minulle tämän levyhaarniskan espanjalaisista teräslevyistä hopeasiloin — Rikard englantilainen Oslosta pani sen kokoon, ja minä sain tämän miekan, jota aina käytän — ja hevoshaarniskan. Ajat eivät olleet maassa niin rauhalliset kuin sinun kasvinvuosinasi, meillä oli tanskalaissota, ja minä tiesin pian saavani käyttää kauniita aseitani. Enkä minä hennonut luopua niistä. — Ajattelin, ettei isäni pitäisi siitä, että hänen vanhin poikansa rupeaisi munkiksi enkä minä tahtonut tehdä vanhempieni tahtoa vastaan.
"Mutta valitsin omasta tahdostani maailman ja koetin ajatella vastoinkäymisten tullen, että oli miehuutonta valittaa osaa, jonka itse oli parhaaksi nähnyt. Sillä sen minä olen ymmärtänyt vuosi vuodelta yhä paremmin, ettei ihmiselle, jolle on suotu armo käsittää hiukankin Jumalan laupeutta, ole olemassa arvokkaampaa pyrkimystä kuin palvella häntä ja valvoa ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, joiden silmiä vielä pimittää maailman turhuuden verho. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa, Kristiina, että vaikea minun olisi uhrata Jumalan tähden elämä, jonka olen elänyt tiloillani maallisine murheineni ja iloineni — rinnallani äitisi sekä te lapset. Miehen täytyy kestää, kun hän on siittänyt jälkeläisiä, — sydäntä kirvelevä on tuska, jos hän kadottaa nämä tai jos hän näkee maailman suovan heille vastoinkäymisiä. Herran omathan he olivat, Herran, joka antoi heille sielun, eivätkä minun —"
Kristiinan ruumis hytkyi itkusta. Silloin isä alkoi huojuttaa häntä sylissään kuin pientä lasta.