"Paljon oli sellaista, jota minä en ymmärtänyt nuorena ollessani. Isä piti myös Aasmundista, mutta ei siten kuin minusta. Äitini tähden hän rakasti minua, näetkös — häntä hän ei unohtanut koskaan; Ingan hän otti siksi, että hänen isänsä niin tahtoi. Olisin suonut näkeväni äitipuoleni vielä tässä maallisessa kodissa saadakseni pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt kyllin hänen hyvyyttään —"
"Olethan sinä sanonut useasti, isä, ettei äitipuolesi tehnyt sinulle hyvää eikä pahaa", sanoi Kristiina itkunsa välistä.
"Jumala minulle anteeksi suokoon — minulla oli niin vähän ymmärrystä. Nyt minusta tuntuu suurelta onnelta, ettei hän koskaan vihannut minua eikä sanonut pahaa sanaa. Miltä sinusta tuntuisi, Kristiina, nähdä poikapuolta suosittavan kaikessa ja kaikkialla enemmän kuin omaa lastasi?"
Kristiina oli rauhoittunut vähän. Hän oli nyt kääntänyt kasvonsa toisaanne päin ja katsoi tunturimaisemaan. Ilman pimitti iso harmaansininen pilvenlonkare, joka kulki auringon ohi — pari keltaista sädettä välähti sen läpi kuvastuen kirkkaasti purovedessä.
Sitten voitti taas itku.
"Ei, ei — isä, rakas isä, ellen minä enää näe teitä elossa, niin —"
"Jumala kaitkoon sinua, Kristiina, lapseni, niin että tapaisimme toisemme viimeisenä päivänä; kaikki me, jotka olemme olleet ystäviä elämässä — ja jokainen ihmissielu. Kristus ja Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas suojelkoot sinua aina." Lauritsa otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. "Jumala varjelkoon sinua, Jumala valistakoon sinua tämän maailman vaikeuksissa ja tulevaisessa valossa —"
Pari tuntia myöhemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan ratsastaessa kotiin päin Hjerdkinnistä lähti tytär saattamaan häntä astuen isänsä hevosen rinnalla. Palvelija oli ehtinyt hyvän taipaleen edelle, mutta Lauritsa ajoi koko ajan käymäjalkaa. Oli niin vaikea nähdä Kristiinan itkettyneitä, epätoivoisia kasvoja. Sellaisena oli tämä istunut vierastuvassakin koko ajan, kun Lauritsa söi ja puheli hänen lapsiensa kanssa sekä nosteli näistä yhden kerrallaan syliinsä leikkiä laskien.
Lauritsa sanoi hiljaa:
"Älä enää sure sitä, mitä sinulla on kaduttavaa minun suhteeni, Kristiina. Vaan muista sitä silloin, kun lapsesi kasvavat isoiksi ja sinusta saattaa tuntua, etteivät ne ole sinua tai isäänsä kohtaan sellaisia kuin toivoisit. Ja muista silloin myös se, mitä minä kerroin sinulle nuoruudestani. Sinä olet uskollinen rakkaudessasi heitä kohtaan, sen minä tiedän, mutta sinä olet itsepäinen silloin kun rakastat, ja pojillasi näkyy myös olevan itsepäinen luonto", sanoi hän hymyillen.