"Kyllä se käy." Vaimo asetteli nahkakappaleet reuna reunaa vasten ja pisteli reikiä naskalilla.
Lauritsan saattorenki toivotti hyvää yötä ja lähti ulos. Mies ja vaimo jäivät kahden kesken. Lauritsa seisoi lieden luona lämmittelemässä, toinen jalka reunalla ja käsi räppänätangossa. Ragnfrid katsoi häneen. Silloin hän huomasi, ettei Lauritsalla ollut pientä rubiineilla koristettua sormustaan —. äitinsä kihlasormusta. Lauritsa näki hänen huomanneen sen.
"Minä annoin sen Kristiinalle", hän virkkoi. "Sehän on aina ollut aiottu hänelle — minun mielestäni hän saattoi saada sen jo nyt."
Sitten tuumivat kumpikin, että eiköhän ollut maatapanon aika. Mutta Lauritsa jäi seisomaan ja Ragnfrid työnsä ääreen. He vaihtoivat pari sanaa Kristiinan matkasta, töistä, jotka odottivat kotona, Ramborgista ja Simonista. Sitten he arvelivat jälleen, että pitäisi käydä levolle — mutta ei kumpikaan liikahtanut.
Viimein veti Lauritsa sinivalkoisella kivellä koristetun sormirenkaan oikeasta kädestään ja meni vaimonsa luokse. Arkana ja hämillään hän tarttui vaimonsa käteen ja pujotti sormuksen siihen — hänen täytyi koettaa sitä pariin eri sormeen, ennen kuin se soveltui. Se jäi keskisormeen vihkisormuksen päälle.
"Tämän minä tahdon antaa sinulle", sanoi hän hiljaa, katsomatta vaimoonsa.
Ragnfrid istahti hiiskahtamatta, mutta tuli punaiseksi poskiltaan.
"Miksi sinä teit tämän?" kuiskasi hän viimein. "Luuletko sinä, etten minä suo tyttärellemme hänelle tulevaa sormusta —"
Lauritsa pudisti päätään ja hymyili heikosti.
"Kyllä sinä ymmärrät, miksi minä sen tein."