"Olet sanonut ennen, että tämän sormuksen sinä viet kerallasi hautaan", sanoi vaimo jälleen kuiskaten. "Sitä ei pitänyt kenenkään kantaa sinun jälkeesi —"
"Siksi sinun ei pidäkään koskaan ottaa sitä kädestäsi, Ragnfrid — lupaa se minulle. Sinun jälkeesi minä en suo kenenkään kantavan sitä —"
"Miksi sinä teit tämän?" kysyi Ragnfrid jälleen henkeä pidättäen.
Mies katsoi hänen silmiinsä:
"Viime keväänä meni kolmekymmentä neljä vuotta umpeen siitä, kun meidät annettiin toisillemme. Minä olin alaikäinen poika — koko miehuuteni ajan olet sinä seisonut rinnallani myötä- ja vastoinkäymisessä. Jumala armahtakoon, en ymmärtänyt, miten paljon raskasta sinulla oli sydämelläsi meidän eläessämme yhdessä. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin aina iloinnut siitä, että sinä olet kulkenut rinnallani.
"En tiedä oletko oikeassa siinä, että uskoit Kristiinan olevan minulle kalliimman sinua. Hän oli minun suurin iloni, ja hän on tuottanut minulle suurimman suruni. Mutta sinä olet heidän kaikkien äiti. Nyt minusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta jättää sinut erotessani täältä.
"Siksi sinun ei koskaan pidä antaa sormustasi muille — ei tyttärillemmekään, vaan sano heille, etteivät he ota sitä pois.
"Ehkä sinulla on ollut minun luonani mielestäsi enemmän surua kuin iloa — onhan meillä ollut vaikeutta — eräässä suhteessa, mutta sittenkin me mielestäni olemme olleet uskolliset ystävät. Ja minä olen ajatellut, että me vielä kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen enää erota meitä, vaan että Jumala rakentaa ystävyytemme yhä ehommaksi —"
Vaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa — hänen suuret, sisäänvajonneet silmänsä hehkuivat hänen katsoessaan mieheensä. Tämä piti yhä hänen kättänsä omassaan — Ragnfrid katsoi kättään sen pysyessä Lauritsan kädessä hiukan koholla. Siinä välkkyi kolme sormusta toinen toisensa päällä — alimmaisena kihlasormus, sen päällä vihkisormus ja ylimpänä tämä.
Hänestä tuntui niin oudolta. Hän muisti hetken, jolloin Lauritsa oli pannut hänen sormeensa ensimmäisen — se oli tapahtunut räppänätangon luona kotona Sundbun tuvassa heidän molempien isien nähden. Lauritsa oli ollut verevä, pyöreäposkinen poika, miltei vielä lapsi — hiukan hämillään hän oli astunut esiin herra Bjørgulfin sivulta.