Toisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella Gerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin käsien alla.
Ragnfridista tuntui siltä kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja viimeisen kerran vihkinyt itsensä häneen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli istuva hänen hengettömän ruumiinsa ääressä, toivoi Lauritsa vaimonsa tietävän, että tämän sormuksen mukana siirtyi se väkevä ja elävä henki, joka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.
Ragnfridista tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut ja siitä olisi lähtenyt juoksemaan veri, kiihkeä, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja elävän lemmen tähden, jonka osattomuudesta hän yhä vielä salassa kärsi, ankeasta onnesta tuon verettömän, häikäisevän rakkauden edessä, joka veti häntä maisen elämän äärimmäisille rajoille. Pimeyden läpi, joka kerran oli tuleva, näki hän toisen, lempeämmän auringon hohteen, tunsi ikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.
Lauritsa laski vaimonsa käden takaisin tämän syliin ja istuutui penkille vähän matkan päähän, selin pöytään ja toinen käsivarsi pöytälaudalla. Hän ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.
Ragnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyessään jälleen puhumaan:
"En voinut ajatella, mieheni, että sinä pidät minusta niin paljon —"
"Niin pidän", vastasi toinen yhtä tasaisesti.
He istuivat ääneti vähän aikaa. Ragnfrid siirsi työnsä sylistään viereensä penkille. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:
"Entäs se, mitä minä kerroin sinulle kerran — oletko unohtanut sen —?"
"Tämän elämän aikana tuskin yksikään mies saattaa unohtaa sellaista. Ja onhan niin, olen itse sen tuntenut, etteivät välimme ole parantuneet sen jälkeen kun olin tullut tietämään kaiken. Mutta Jumala tietää, kuinka taistelin, ettet sinä koskaan huomaisi minun ajattelevan sitä niin paljon?-"