"En tiennyt sinun tehneen niin."
Lauritsa kääntyi äkisti vaimonsa puoleen ja katsoi häneen. Silloin sanoi Ragnfrid:
"Minun syytäni on, että välimme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui, että jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen — tuon mainitun yön jälkeen —, silloin sinun olisi täytynyt pitää minusta vielä vähemmän kuin mitä olin luullut. Jos sinä olisit ollut kova minua kohtaan sen jälkeen, jos olisit lyönyt minua, vaikkapa kerran juovuspäissäsi —, silloin olisin voinut kantaa suruni ja katumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen mennä niin keveästi ohi —"
"Oletko sinä luullut, että minä annoin sen mennä keveästi ohi —?"
Lauritsan äänessä kuuluva heikko värinä saattoi Ragnfridin hurjan kaipauksen valtaan. Hän tahtoi sulaa mieheensä, hukkua tuohon läikehtivään syvyyteen, joka pani äänen värisemään jännityksen ja ahdistuksen vallassa. Hän sanoi kiihkeästi:
"Jos sinä olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syystä kuin siksi, että olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli määrätty sinun viereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja josta olisit ollut valmis taistelemaan — silloin sinä et olisi voinut olla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan sanottu —"
Lauritsa ajatteli:
"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan."
"Jos olisit iloinnut sinulle määrätystä morsiamesta siten kuin Simon Kristiinastamme —"
Lauritsa ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän sanoi, aivan kuin vasten tahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti: