Mies kuiskasi:
"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam vos [Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä olen antava teille rauhan.] — sanoo taivasten Herra."
Hän työnsi käsivartensa vaimonsa olkapään alle ja veti hänet kiinni itseensä. He lepäsivät siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid hiljaa:
"Nyt minä olen pyytänyt Jumalan äitiä rukoilemaan puolestani, ettei minun tarvitsisi jäädä eloon sinun jälkeesi, mieheni —"
Lauritsan huulet ja silmäripset sipaisivat vaimon poskea pimeässä keveästi kuin perhonsiivet, ja hän saneli:
"Ragnfrid, oma vaimoni, oma vaimoni —"
VIII
Kristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut minnekään — hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain väsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään — hän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista väsynein miettimään.
Varmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän — hän kaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa hänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli syntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän oli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan — siitä oli jo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä itketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä imetettävän.
Hän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti opettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä siinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua hänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja Bjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin usein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät olleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia ja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin sylivauva, kuten Erlend sanoi.