"Minä ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pettänyt Kristuksen", sanoi hän matalasti.
Ragnfrid nousi — ja seisoi paikallaan vähän aikaa ennen kuin uskalsi mennä Lauritsan luo ja laskea kätensä tämän olkapäille. Kun Lauritsa veti hänet syliinsä, painoi vaimo päänsä hänen rinnalleen; Lauritsa tunsi, että Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa vielä lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen otsaansa vasten.
"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle", sanoi hän sitten hetkisen kuluttua.
He menivät yhdessä ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielellä matalasti ja selvään, ja vaimo toisti ne hänen perästään.
Sitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremmälle sänkyyn, jonka päänalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime aikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja salvalla, hajotti tulen liedellä, puhalsi sammuksiin kynttilän ja asettui vaimonsa viereen. He makasivat pimeässä niin, että heidän käsivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen sormensa.
Ragnfrid Ivarintytär ajatteli, että tämä oli kuin uusi hääyö, ihmeellinen hääyö. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja kantoivat häntä niin raivoisilla aalloilla, että hän tunsi sielun alkavan irrottaa ensimmäisiä juuriaan hänen ruumistaan — kuoleman käsi oli koskenut häneenkin — ensimmäisen kerran.
Näin oli käyvä — kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. Hän muisti ensimmäisen kerran, jolloin hän oli nähnyt sulhasensa. Tämä oli ollut ystävällinen — vähän hämillään, mutta valmis pitämään morsiamestaan. Sekin, että tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli ärsyttänyt häntä; Lauritsan paksu tukka riippui sileänä ja vaaleana punavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ympärillä. Ragnfridin sydän oli yhtenä ainoana polttavana haavana hänen muistaessaan muuatta toista miestä, joka ei ollut kaunis eikä nuori eikä rusoposkinen, mutta jonka syliin hän ikävöi menehtyäkseen työntääkseen samalla puukon hänen kurkkuunsa. Ja kun hänen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyväillä häntä — he olivat istuneet yhdessä aitanportailla kotona, ja Lauritsa oli koettanut ottaa käsiinsä hänen palmikkonsa — oli hän hypähtänyt pystyyn, kääntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.
Kuinka selvästi hän muisti sen öisen matkan, jolloin hän oli ratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta velhovaimon luokse Dovreen. Hän oli ryöminyt polvillaan, vääntänyt sormukset ja rannerenkaat käsistään lattialle Aashild-rouvan eteen kerjäten turhaan ainetta, joka olisi estänyt hänen sulhastaan saamasta tahtoaan läpi hänen suhteensa. Hän muisti tuon pitkän retken isän ja sukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattoväen seurassa laakson halki, Skogin häihin. Ja hän muisti ensimmäisen yön — ja myöhemmät yöt — jolloin hän oli ottanut vastaan äskennaineen pojan kömpelöt rakkauden osoitukset kylmänä kuin kivi, salaamatta, miten vähän ne häntä miellyttivät.
Ei, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Jumala oli kuullut laupeudessaan hänen valitushuutonsa hänen vaipuessaan yhä syvemmälle onnettomuuteensa — silloinkin, kun hän oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta meri olisi hänet niellyt — ja nyt kantoivat aallot häntä niin ihmeellistä ja ihanaa autuutta kohti, että hän tiesi niiden kantavan hänet elämästä pois.
"Puhu minulle, Lauritsa", pyysi hän hiljaa. "Minä olen niin väsynyt —"