"Myöhemmin sitten, kun elin isäsi kanssa ja me kadotimme poikamme, koko tuona aikana, jolloin saimme kestää niin paljon huolta ja murhetta Ulvhildimme tähden — silloin oli hyvä, että Lauritsa oli saanut sellaisen kasvatuksen — että hänet oli totutettu lempeämpiin ja hellempiin tapoihin."
Hetken kuluttua sanoi Kristiina hiljaa:
"Isä ei siis saanut nähdä Sigurdia elossa?"
"Ei", vastasi Ragnfrid, yhtä hiljaa. "En minäkään nähnyt hänen elävän."
Kristiina makasi liikkumatta, sitten hän sanoi:
"Äiti, minun mielestäni teillä on sentään ollut paljon onnea elämässä."
Ragnfrid Ivarintyttären kalpeita poskia pitkin alkoivat virrata kyyneleet:
"Kyllä, Jumalan kiitos. Siltä minustakin nyt näyttää."
Vähän ajan kuluttua hän otti Kristiinan rinnoilta kapalolapsen, joka oli nukkunut, ja laski sen kätkyeen. Hän kiinnitti Kristiinan paidan pienellä soljella, taputti tyttären poskea ja pyysi häntä sulkemaan silmänsä. Kristiina kohotti kättään.
"Äiti —", sanoi hän pyytäen.