Ragnfrid kumartui, veti tyttären puoleensa ja suuteli häntä monta kertaa. Hän ei ollut tehnyt tätä siitä pitäen kun Ulvhild kuoli.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli mitä ihanin kevätilma. Kristiina seisoi kartanorakennuksen nurkan takana katsellen joen takaiselle rinteelle. Ilmassa tuntui mullan haju, vapautuneet purot lauloivat kaikkialla, joka viita ja niitty vihannoi. Siinä kohden, missä tie kulki tunturinlaitaa Laugarbrun takana, loisti tilkku talviorasta raikkaan ja heleän värisenä — Jon oli kaatanut kaskeksi vesakon ja kylvänyt ruista tuhkaan.
Tästä näkyisi hautaussaatto parhaiten, kun se ehtisi siihen.
Ja sitten virtasi saatto esiin vuorenvieremän alta, uudispeltotilkun laidasta.
Hän erotti kaikki papit. Nämä ratsastivat edellä; mukana oli myös kirkonpalvelijoita, jotka kantoivat ristiä ja kynttilöitä ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Tulia ei voinut nähdä päivän valossa, mutta kynttilänvarret vilkkuivat kuin ohuet valkoiset viivat. Sitten ilmestyivät esiin arkkua kantavat hevoset; arkku oli asetettu paareille niiden väliin; sen jälkeen hän erotti Erlendin, joka ratsasti mustan hevosensa selässä, äidin, Simonin ja Ramborgin sekä monet sukulaiset ja ystävät saaton päähän asti.
Vähän aikaa kuului pappien laulu Laagenin pauhun yli, mutta sitten hukkui hymnin sävel joen kohinaan ja rinteiltä virtaavien kevätpurojen pajatukseen. Kristiina jäi tuijottamaan eteensä vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen kun viimeinen kuorma juhta oli kadonnut vastapäätä olevaan lehtoon.